Taas ilmestytte, haamut, häälyellen
Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'.
Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?
Pyydänkö vielä teitä jäämähän?
Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!
Ja usvat haihtuu, silmin selvitän;
Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,
Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.
Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,
Ja varjot armaat nousee sarjoittain:
Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,
Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain.
Ja eloni harhakkaita mutkateitä
Murheeni itkemään käy uudestaan,
Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,
Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.
Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,
Ne näitä eivät enää kuulla voi;
Hajalle haihtui kaikki armahaiset,
Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.
Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;
Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi.
Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.
Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.
Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu
Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin,
Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,
Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.
Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu
Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;
Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,
Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.
JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.
JOHTAJA.
Te kaksi, joiden autellen
Niin usein pääsin pintehistä,
Mitäspä hyvää Saksallen
Toivotte näistä näytöksistä?
Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa,
Jok' elelee ja muiden elää suo.
Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa;
Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo
Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen
Ja kulmakarvojansa korotellen.
Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten,
Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan;
Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen,
Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa!
Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,
Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois?
Tuo tottamaar on suurin riemun aine,
Kun kansa puodillemme tulvehtii
Ja paisuellen, lainehelta laine,
Ahtaasta armoportist' tungeksii:
Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää
Luukulla riehutaan ja reudotaan,
Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää;
Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.
Näin lumota voi seuraa senkinmoista
Runooja vaan. – Siis, veikko, taiallas nyt loista!
RUNOILIJA.
Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,
Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa!
Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,
Ku nieluhunsa kaikki tempajaa!
Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä,
Miss' sula riemu meille versoaa,
Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat
Ja sydämessä sille suojan suovat.
Mi sielun syvyydestä kuohui silloin,
Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen,
Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,
Sen hurja hetki syöpi nielaisten;
Se usein kauan kasvoi aamuin illoin,
Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen.
Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;
Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.
PILAPUHUJA.
Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin!
Jos miekin tuosta pakinoisin,
Nykymailmallen ken sitten ilveilis?
Se vaatii hauskaa – syystä kyllä;
Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,
Se kiitoksen jo ansaitsis.
Ken kansaa oikein miellytellä voi,
Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa;
Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi,
Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa.
Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon
ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon:
Äly, tunne, järki, himot soikoot myötä, —
Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä!
JOHTAJA.
Etenkin paljo tapausta suokaa!
Väki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa.
Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu,
Ja kansa kurkistaapi ammo-suin,
Niin mainehenne mahtavaksi varttuu
Ja kohta ootte miesi suosituin.
Joukolla vain voi joukot haltioida;
Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida,
Jok'ainut löytää jotain sopivaa,
Ja tyytyväisnä kotia palajaa.
Näytätte kappaleen … se tehkää paloitellen!
Kas moinen keitos maistuu jokaisellen;
Sit' yht' on helppo syötellä kuin luoda.
Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda?
Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.
RUNOILIJA.
Te ette tunne, kuinka alhainen
On moinen käs'työ, halpa taitureille!
Vaan taiteen hutiloiminen
On luullaksein jo perus-ohje teille.
JOHTAJA.
Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan.
Ken mielii saada jotain aikaan,
Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee.
Vaan muistakaa, ketä varten kirjailette!
Pehmeitä puitahan te halkaisette.
Ikävä tänne yhtä ajalee,
Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä,
Ja pahimmoiksi usein saavutaan
Lukemasta kriitillistä päivälehteänsä.
Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin
Heit' ynnä somia vaatteitaan;
Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa.
Hajamielin juostahan kuin naamiaisiin,
Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa.
Mit' unta näette kulta-usvissanne?
Miks' täysi huone teitä ilottaa?
Läheltä katselkaa vaan vieraitanne;
Yleisö raakaa on tai kalseaa.
Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin,
Mik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella.
Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin
Suloista Runotartas kiusaella!
Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää,
Niin teit' ei voida tieltä hairahuttaa.
Koetelkaa katselijoita huimistuttaa;
Niit' ei oo helppo tyydyttää…
Mi valtaa teidät? tuska … innostus?
RUNOILIJA.
Pois! etsi itselles jo orja uus'!
Vai sunko tähtes pitäis runojan
Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,
Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!
Mill' lumoaa hän kaikki mielet,
Ja soimaan saapi ilman-pielet?
Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa
Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!
Kun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää
ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;
Kun soinnutonna laumat olijoiden
Sekavasti soi ja vaikeroiden,
Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,
Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?
Ken kirkastaa erityiset yleisellä,
Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?
Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,
Virittää iltaruskot sielun taivaallen?
Keväältä kaikki kaunokukat ostaa
Ja kylvää tielle kultasen?
Ken halvat lehvät palmikoita
Joka ansiolle seppeleiksi saa?
Ken yhdistää Olympin jumaloita?
Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.
PILAPUHUJA.
No, käytelkää siis voimaa mointa
Ja harjotelkaa runontointa
Kutenka lempiseikkaa vaan!
Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan,
Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu,
Ja onnen kanssa vaara karttuu
Ja riemun tie vie syämmen-polttohon,
Ei aikaakaan, niin valmis romani on.
Niin pitäis näytelmääkin näyttää.
Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!
Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa,
Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.
Luo kirjokuvia, valo niukka,
Viljalta harhaa, totta hiukka;
Näin laadit parhaan juotavan,
Mi virvottaa koko maaliman.
Silloinpa nuorisomme kauniin kukka
Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä,
Jok' ainut hento mieli rukka
Imeepi siitä murheen lievennystä;
Nyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla,
Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.
Herkästi itketään ja naurahdellaan,
Aatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan.
Valmiita ei oo helppo tyydyttää,
Kehittyväinen kiittämään sua jää.
RUNOILIJA.
Josp' armaan aian taasen saisin,
Kun itse vielä muodostuin,
Kun sielun lähde hyrskysuin
Yhä uhkui virttä virroittaisin,
Kun usvat multa mailman varjos,
Ihmeitä kuiski silmikot
Ja poimin kaikki ruusustot,
Joit' armas laakso mulle tarjos.
Mun köyhän suur' ol' rikkaus:
Toden into, haaveen hurmailus.
Nuo tenhovietit vielä suo:
Lieskaava viha ja lemmen lento,
Tuo poltto suloinen ja hento,
Takaisin nuoruus mulle luo!
PILAPUHUJA.
Nuoruutes, veikko, tarvinnet,
Kun miekat soi, sota jyriseepi;
Tai kaulaas neito-kultaset
Käsvartens' sorjat kietoileepi;
Kun päässä kilpa-taistamon
Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy;
Kun, herjetessä hurjan karkelon,
Yös vietät missä viini virroin läikkyy.
Vaan kieliä tutun soittimen
Suloisen-tyynnä kalkutella
Ja mieli-määrää kohden liehuella,
Somasti tieltä harhaillen —
Se, vanhat herrat, teidän toimenanne!
Siit' enenee vaan meistä kunnianne.
Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,
Tosi-lapsina se meidät löytää vaan.
JOHTAJA.
Jo täss' on kyllin sanasteltu,
Nyt tointakin jo näytelkää!
Sievistelyit' on puserreltu,
Unohdettu vaan, mi hyödyttää.
Puhutte runon henkosista
Ei nahjus niitä tuta saa.
Jos mieli käydä runojista,
Niin runotarta vallitkaa!
Tiedättehän, mitä tarvitsemme?
Väkijuomaa vaan me särpelemme.
Siis juomaa laittamaan ja viipymättä!
Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,
Ei päivääkään saa sikseen jättää.
Ripeesti päätös tarttuu vaan
Mahdollisuutta oitis tukkaan,
Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan,
Käy kaikki laita-kulkuaan.
Vapaasti Saksan katsomolla
Näytellään mit' on näyttämistä:
Nyt ette saa siis niukat olla
Koneista ettekä laitoksista.
Käytelkää kuita, auringoita,
Ja tähtilöitä tuhlatkaa!
Ei vettä, tulta, kallioita,
Eläintä, lintua puuttua saa!
Kas eikö suuri mailman piiri
Ahtaassa suojassamme kiiri!
Ja menkää taiten joutuisasti
Taivaasta halki mailman hornaan asti!
HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES.
(Kolme pää-enkeliä astuu esiin).
RAFAEL.
Aurinkos soipi niinkuin ennen
Kilvassa siskomailmojen,
Rataansa säätämääsi mennen
Se pauhaa halki taivasten.
Salass' on ihmeen syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs riemastat;
On työsi, korkeat ja suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
GABRIEL.
Ja vinhemmin kuin aatos vierii
Suloinen maa, ja vaihdellen
Sen päällä päivä kirkas kierii
Tai synkkä yöhyt hirmuinen;
Syviltä vuorivuoteiltansa
Vuo merten pauhaa tyrskysuu,
Ijäisen sfeerilennon kanssa
Meret ja vuoret tempautuu.
MIKAEL.
Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt
Merille, niiltä rantahan,
Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt
Vihaisen vitjan vankimman.
Nyt leimahtaa – ja surman vaajat
Valkeiden halki sinkoaa;
Palvomme, Herran sanansaajat,
Hiljaista päiväs soljuntaa.
KOLMIN.
Salass' on ihmees syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs voimistat;
On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
MEFISTOFELES.
Kun, herra, taaski kerran lähenet,
Kysellen kuink' on laita maankin päällä,
Ja ylipään mua kyllä suvaitset,
Näet munki luonas terveisillä täällä.
Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,
Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;
Mun pathos varmaankin sua naurattais,
Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.
En taida tähdist', auringoista haastaa;
Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.
Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,
Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.
Paremmin mullassaan hän ehkä vois,
jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,
Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen
Petoa pedommaks' käy ihminen.
Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,
Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,
Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;
Pian vanha virsi heinikosta alkaa;
No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;
Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.
HERRA.
Siis eikö sull' oo asioita muita,
Kuin valituksia vaan ja kanteluita?
Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?
MEFISTOFELES.
Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.
Ihmistä painaa kolkon onnen valta;
Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.
HERRA.
Tunnetko Faustin?
MEFISTOFELES.
Tohtorin?
HERRA.
Mun palvelijain!
MEFISTOFELES.
Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;
Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.
Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,
Ja hourintansa tuntee puolittain;
Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,
Ja maalta riemun korkeimman;
Lähintä vaitelee ja kaukaisinta —
Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.
HERRA.
Jos palvelus maan öihin hairahtuu,
Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.
О проекте
О подписке