Ruumiin halveksijoista

Ruumiin halveksijoille tahdon sanani sanoa. En tahdo, että he oppisivat uudelleen ja opettaisivat uudelleen toisille, vaan että sanoisivat jäähyväiset omalle ruumiilleen ja niin vaikenisivat.

"Ruumista olen minä ja sielua" – niin puhuu lapsi. Ja miksi ei puhuttaisi kuten lapset puhuvat?

Mutta herännyt, tietävä sanoo: Ruumista olen minä kokonaan enkä mitään muuta; ja sielu on vain nimitys jollekin, mitä on ruumiissa.

Ruumis on suuri järki, moninaisuus, jolla on yksi aisti, sota ja rauha, lauma ja paimen.

Ruumiisi työkalu on pieni järkesikin, veljeni, jota sinä "hengeksi" kutsut, suuren järkesi pieni työ- ja leikkikalu.

"Minä", sanot sinä ja olet ylpeä tästä sanasta. Mutta suurempi on – johon et tahdo uskoa – ruumiisi ja sen suuri järki: se ei sano Minä, vaan tekee Minän.

Mitä aisti havaitsee, mistä henki pääsee tietoon, sillä ei ole loppuaan milloinkaan itsessänsä. Mutta aisti ja henki tahtoisivat saada sinut uskomaan, että he ovat kaikkien olioiden loppu: niin turhamaisia ne ovat.

Työ- ja leikkikaluja ovat aisti ja henki: niiden takana on vielä Itse. Aistien silmillä etsii myöskin Itse, hengen korvilla sekin kuuntelee.

Alati kuuntelee Itse ja hakee: se vertailee, pakottaa, valloittaa, hävittää. Se hallitsee ja on Minänkin hallitsija.

Ajatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias, tuntematon viisas – hänen nimensä on Itse. Ruumiissasi hän asuu, ruumiisi hän on.

Enemmän on järkeä ruumiissasi kuin parhaimmassa viisaudessasi. Ja kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman viisautesi?

Sinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille. "Mitä ovat nämä ajatuksen hypyt ja lentelyt olevinaan?" sanoo se itselleen. Kiertotie minun päämaaliini. Minä olen Minän talutusnuora ja hänen käsite-kupliensa puhaltaja.

Itse sanoo Minälle: "tunne tuskaa tässä!" Ja silloin se kärsii ja ajattelee, miten se pääsisi kärsimästä – ja juuri sitävarten sen tulee ajatella.

Itse sanoo Minälle: "tässä tunne iloa!" Silloin se iloitsee ja ajattelee, miten se usein iloitsisi uudelleen ja juuri sitävarten sen tulee ajatella.

Ruumiin halveksijoille tahdon sanan sanoa. Että he halveksivat, se on heidän kunnioituksensa. Mikä on se, joka loi kunnioituksen ja halveksimisen ja arvon ja tahdon?

Luova Itse loi itselleen kunnioituksen ja halveksimisen, se loi itselleen ilon ja kärsimyksen. Luova ruumis loi itselleen hengen tahtonsa kädeksi.

Vielä hulluudessanne ja halveksimisessanne, te ruumiin halveksijat, palvelette te Itseänne. Minä sanon teille: teidän Itsenne itse tahtoo kuolla ja kääntyy poispäin elämästä.

Ei se enää jaksa sitä, mitä se ennen kaikkea tahtoo: luoda itseänsä ylempää. Sitä tahtoo se ennen kaikkea, se on sen koko kaipuu.

Mutta liian myöhäksi on sille käynyt nyt luoda: senvuoksi tahtoo teidän Itsenne käydä perikatoon, te ruumiin halveksijat.

Perikatoon tahtoo käydä teidän Itsenne, ja senvuoksi teistä tuli ruumiin halveksijoita! Sillä ette te enää kykene luomaan itseänne ylempää.

Ja senvuoksi te suututte nyt elämään ja maahan. Itsetiedoton kateus on teidän halveksimisenne kierossa katseessa.

Minä en kulje teidän tietänne, te ruumiin halveksijat! Te ette ole siltoja yli-ihmiseen! – Näin puhui Zarathustra.

Riemuista ja intohimoista

Veljeni, jos sinulla on hyve, ja se on sinun hyveesi, niin ei se ole sinulla yhteisenä kenenkään kanssa.

Tosin, sinä tahdot antaa sille nimen ja sitä hyväellä; tahdot nipistää sitä korvasta ja kujeilla hänen kanssaan ratoksesi.

Ja katso! Nyt sen nimi on yhteisenä sinulle ja kansalle ja sinä olet hyveinesi tullut kansaksi ja laumaksi! Paremmin sinä tekisit sanoessasi: "sanomaton on ja nimetön se, mikä tekee sieluni tuskan ja suloisuuden ja on vielä sisälmysteni nälkäkin."

Olkoon hyveesi liian korkea nimien tuttavallisuuteen: ja jos sinun täytyy puhua siitä, niin älä häpeä änkyttää siitä.

Siis puhu ja änkytä näin: tämä on minun hyväni, sitä minä rakastan, näin miellyttää se minua täydellisesti, ainoastaan näin tahdon minä hyvää.

En tahdo sitä jumalan-lakina, en tahdo sitä ihmiskäskynä enkä – tarpeena: ei sen tule olla minulle tienviittana ylimaailmoihin ja paratiiseihin.

Maallinen hyve on se, mitä rakastan: vähän on siinä viisautta, ja kaikkein vähimmän kaikkien järkeä.

Mutta tämä lintu rakensi minun tyköni pesänsä: senvuoksi rakastan ja hellin minä sitä, – nyt se istuu minun tykönäni kultaisilla munillaan.

Näin tulee sinun änkyttää ja hyvettäsi ylistää.

Kerran sinulla oli intohimoja ja sinä kutsuit niitä pahoiksi. Mutta nyt sinulla on vain hyveesi jäljellä: ne kasvoivat intohimoistasi.

Korkeimman päämaalisi panit näiden intohimojen sydämelle: silloin tulivat ne hyveiksesi ja riemuiksesi.

Ja olitpa sitten vaikka äkkipikaisten sukua tai hekumallisten tai uskonkiihkoisten tai kostonhimoisten:

Lopulta tulivat kaikki intohimosi hyveiksi ja perkeleesi enkeleiksi.

Kerran oli sinulla villejä koiria kellarissasi: mutta lopulta muuttuivat ne linnuiksi ja suloisiksi laulajiksi.

Myrkyistäsi keitit sinä palsamisi; lehmääsi Murhetta sinä lypsit – nyt juot hänen utareensa makeata maitoa.

Eikä mitään pahaa kasva sinusta tämänkoommin, ei edes sitä pahaa, joka kasvaa hyveittesi taistelusta.

Veljeni, jos sinulla on onni, niin on sinulla yksi ainoa hyve eikä enempää: niin käyt sinä helpommin yli sillan.

Kunniakasta on omistaa monta hyvettä, mutta vaikea osa se on; ja moni läksi erämaahan ja surmasi itsensä, koska hän väsyi olemaan hyveiden taisteluna ja taistelutantereena.

Veljeni, onko sota ja taistelu pahaa? Mutta välttämätöntä on tämä paha, välttämätöntä on kateus ja epäluulo ja solvaaminen hyveittesi kesken.

Katso, miten jokainen hyveistäsi himoitsee korkeinta: se tahtoo omakseen koko henkesi, jotta se olisi sen oma airut, se tahtoo omakseen koko voimasi suuttumuksessa, vihassa ja rakkaudessa.

Kateellinen on jokainen hyve toiselleen, ja kauhea asia on kateus.

Hyveetkin voivat kateudesta joutua perikatoon.

Ketä kateuden lieskat ympäröivät, hän kääntää viimein, kuten skorpiooni, itseään vastaan myrkytetyn vaapsen.

Oi, veljeni, etkö ole vielä milloinkaan nähnyt hyveen herjaavan itseään ja pistävän itsensä kuoliaaksi?

Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: ja sentähden tulee sinun rakastaa hyveitäsi – : sillä sinä joudut perikatoon niiden kautta. – Näin puhui Zarathustra.

Kalpeasta rikoksellisesta

Te ette tahdo surmata, te tuomarit ja uhraajat, ennenkuin eläin on nyökännyt? Katsokaa, kalpea rikoksellinen on nyökännyt: hänen silmistään puhuu suuri ylenkatse.

"Minun Minäni on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: Minäni on minulle suuri ylenkatse ihmistä kohtaan": niin puhuu tämä silmä.

Että hän tuomitsi itsensä, se oli hänen korkein hetkensä: älkää laskeko kohonnutta takaisin hänen alennukseensa!

Ei ole mitään lunastusta sille, joka itsestään niin kärsii, ei mitään muuta kuin äkillinen kuolema.

Teidän surmatyönne, te tuomarit, tulee olla sääliä eikä mitään kostoa. Ja kun te surmaatte, niin katsokaa, että te itse myös vanhurskautatte elämän!

Siinä ei ole kylliksi, että te teette sovinnon sen kanssa jonka surmaatte. Teidän murheenne olkoon rakkautta yli-ihmiseen: siten vanhurskautatte te oman vielä-elämisenne! "Vihollinen" tulee teidän sanoa, mutta ei "konna"; "sairas" tulee teidän sanoa, mutta ei "roisto"; "hullu" tulee teidän sanoa, mutta ei "syntinen".

Ja sinä, punainen tuomari, jos tahtoisit sanoa ääneen, mitä kaikkea jo ajatuksissa olet tehnyt: niin jokainen huutaisi: "Viekää pois tuo saastainen, pois tuo myrkkymatelija!"

Mutta toista on ajatus, toista teko, toista teon kuva. Syyn pyörä ei pyöri niiden välissä.

Eräs kuva teki tämän kalpean ihmisen kalpeaksi. Kykenevä hän oli tekoonsa, kun hän sen teki: mutta sen kuvaa hän ei kestänyt, silloinkun se oli tehty.

Alati näki hän nyt itsensä yhden teon tekijänä. Hulluudeksi kutsun minä tätä: poikkeus muuttui hänelle olennaisuudeksi.

Viiva lumoaa kanan; teko, jonka hän teki, lumosi hänen poloisen järkensä – hulluudeksi teon jälkeen kutsun minä tätä.

Kuulkaa, tuomarit! Vielä toinenkin hulluus on olemassa: ja se on hulluus ennen tekoa. Oi, ette te tunkeutuneet kylliksi syvälle tähän sieluun!

Näin puhuu punainen tuomari: "Minkätähden murhasi tämä pahantekijä? Hän tahtoi ryöstää." Mutta minä sanon teille: hänen sielunsa tahtoi verta, ei ryöstöä: hän janosi veitsen onnea!

Mutta hänen poloinen järkensä ei ymmärtänyt tätä hulluutta ja sai hänet houkutelluksi. "Mitä verestä! puhui se; etkö tahdo käyttää tilaisuutta ainakin ryöstääksesi? Kostaaksesi?"

Ja hän kuunteli poloista järkeään: lyijynä lepäsi sen puhe hänen päällään, – senvuoksi ryösti hän murhatessaan. Hän ei tahtonut hulluuttaan hävetä.

Ja nyt jälleen lepää hänen tekonsa lyijy hänen päällään, ja jälleen on hänen poloinen järkensä niin jäykkä, niin hervaistu, niin raskas.

Jos hän voisi edes pudistaa päätään, niin taakkansa vierisi alas: mutta kuka pudistaa tätä päätä?

Mitä on tämä ihminen? Joukko sairauksia, jotka hengen kautta leviävät maailmaan: siellä he tahtoivat etsiä saalista.

Mitä on tämä ihminen? Kimppu kesyttömiä käärmeitä, jotka harvoin ovat levossa keskenään, – silloin he lähtevät pois kukin erikseen ja etsivät saalista maailmasta.

Katsokaa tätä viheliäistä ruumista! Mitä hän kärsi ja kaipasi, sen selitti tämä poloinen sielu itselleen – hän selitti sen murhalliseksi haluksi ja ahneudeksi veitsen onneen.

Se, joka nyt tulee sairaaksi, hänet yltää paha, joka nyt on pahaa: pahaa hän tahtoo tehdä sillä, mikä tekee hänelle pahaa. Mutta toisia aikoja on ollut ja toinen paha ja hyvä.

Kerran oli epäily pahaa ja tahto Itseen. Silloin tuli sairaasta kerettiläinen ja noita: kerettiläisenä ja noitana hän kärsi ja tahtoi tuottaa kärsimystä.

Mutta tätä ette tahdo ottaa korviinne: se vahingoittaa teidän hyväänne, sanotte te minulle. Mutta mitä koskee minuun teidän hyvänne!

Paljon on hyvässänne sellaista, mikä minua iljettää, ja totisesti ei sen paha. Miten toivoisinkaan, että sillä olisi hulluus, jonka kautta se joutuisi perikatoon, kuten tämä kalpea rikoksellinen!

Totisesti, minä tahtoisin, että sen hulluuden nimi olisi totuus tai uskollisuus tai vanhurskaus: mutta sillä on hyveensä elääkseen kauan ja viheliäisessä tyytyväisyydessä.

Minä olen kaidepuu virran partaalla: tarttukoon minuun, ken minuun tarttua voi! Mutta kainalosauvanne en minä ole. – Näin puhui Zarathustra.