7

Sillävälin tuli ilta, ja tori kätkeytyi pimeyteen: silloin hajaantui kansa, sillä uteliaisuus ja kauhukin väsyvät. Mutta Zarathustra istui maassa kuolleen vieressä ja oli ajatuksiin vaipuneena: siten hän unhoitti ajan. Mutta viimein joutui yö, ja kylmä tuuli puhalsi yksinäiseen. Silloin Zarathustra nousi ja sanoi sydämelleen:

Totisesti: kauniin kalansaaliin sai Zarathustra tänään! Yhtään ihmistä hän ei saanut, mutta sai toki ruumiin.

Kamala on inhimillinen olemus ja yhä vielä vailla tarkoitusta: silmänkääntäjä voi tulla sille turmakohtaloksi.

Minä tahdon opettaa ihmisille heidän olemuksensa tarkoituksen: joka on yli-ihminen, salama synkästä pilvestä: ihmisestä.

Mutta vielä olen heistä kaukana ja minun aistini ei puhu heidän aisteilleen. Puolimatka olen vielä ihmisille narrin ja ruumiin välillä.

Pimeä on yö, pimeitä ovat Zarathustran tiet. Tule, kylmä ja kangistunut toveri! Minä kannan sinut sinne, kussa sinut käsilläni hautaan.

8

Kun Zarathustra oli tämän sanonut sydämelleen, nosti hän ruumiin selkäänsä ja läksi tielle. Eikä hän ollut vielä sataa askelta astunut, kun eräs ihminen hiipi hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa – ja katso! se, joka puhui, oli silmänkääntäjä tornista. "Mene pois tästä kaupungista, oi Zarathustra, puhui hän; liian monet vihaavat sinua täällä. Sinua vihaavat hyvät ja vanhurskaat, ja he kutsuvat sinua vihollisekseen ja halveksijakseen; sinua vihaavat oikeauskoiset, ja he kutsuvat sinua joukon vaaraksi. Sinun onnesi oli, että sinulle naurettiin: ja totisesti, sinä puhuit kuin silmänkääntäjä. Sinun onnesi oli, että liityit tuon kuolleen koiran kumppaniksi; alentuessasi niin, olet pelastanut itsesi täksi päivää. Mutta mene pois tästä kaupungista – tai juoksen huomenna ylitsesi, elävä kuolleen ylitse." Ja sanottuaan tämän, katosi mies; mutta Zarathustra vaelsi eteenpäin halki pimeiden katujen.

Kaupungin portilla kohtasivat haudankaivajat hänet: he valaisivat soihdulla hänen kasvonsa, tunsivat Zarathustran ja pilkkasivat häntä kovin. "Zarathustra kantaa pois tuon kuolleen koiran: hyvä, että Zarathustra rupesi haudankaivajaksi! Sillä meidän kätemme ovat liian puhtaat tarttumaan tuohon paistiin. Tahtooko Zarathustra ehkä varastaa perkeleeltä hänen palansa? No hyvä! Ja maistuvata ateriaa! Kunhan ei vain perkele olisi parempi varas kuin Zarathustra, – hän varastaa heidät molemmat, hän syö heidät molemmat!" Ja he nauroivat keskenään ja iskivät päänsä yhteen.

Zarathustra ei vastannut sanakaan, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli kulkenut kaksi tuntia, ohi metsien ja rämeikköjen, silloin hän oli liiaksi kuullut susien nälkäistä ulvontaa, ja hänelle itselleen tuli nälkä. Senvuoksi hän pysähtyi erään yksinäisen talon luo, jossa paloi kynttilä.

"Nälkä yllättää minut kuin ryöväri, sanoi Zarathustra. Metsissä ja rämeiköissä yllättää nälkäni minut, ja yön synkeydessä.

"Kummallisia oikkuja on nälälläni. Usein se tulee vasta aterian jälkeen; ja tänään se ei tullut koko päivänä: missä se sitten viipyi?"

Ja näin sanoen Zarathustra kolkutti talon porttia. Vanha mies ilmestyi; hänellä oli kynttilä kädessään ja hän kysyi: "kuka tulee minun ja minun huonon uneni tykö?"

"Elävä ja kuollut", sanoi Zarathustra. "Anna minun syödäkseni ja juodakseni, unhoitin sen päivällä. Se, joka isoovia ruokkii, virvoittaa omaa sieluaan: niin puhuu viisaus."

Vanhus meni pois, mutta palasi pian takaisin ja tarjosi Zarathustralle leipää ja viiniä. "Paha seutu on tämä nälkäisille, sanoi hän; siksi asun minä täällä. Eläimet ja ihmiset tulevat minun, erakon, luokse. Mutta käske myöskin toverisi syömään ja juomaan, hän on väsyneempi kuin sinä." Zarathustra vastasi: "Kuollut on toverini, minä tuskin saan hänet tekemään sitä." "Se ei koske minuun, sanoi vanhus äreästi; joka taloni ovelle kolkuttaa, hänen täytyy myös ottaa vastaan, mitä tarjoan. Syökää ja nauttikaa hyväksenne!" – Senjälkeen Zarathustra vaelsi jälleen kaksi tuntia ja turvautui tiehen ja tähtien valoon: sillä hän oli tottunut yökulkija ja katseli mielellään kaikkea nukkuvaa kasvoihin. Mutta aamun sarastaessa oli Zarathustra synkässä metsässä eikä yhtään tietä näkynyt enää. Silloin hän asetti kuolleen onttoon puuhun päänsä pohjiin – sillä hän tahtoi suojella häntä susilta – ja itsensä maahan ja sammalille. Ja hän nukkui heti, ruumiiltaan väsyneenä, mutta koskemattomana sielultaan.

9

Kauan nukkui Zarathustra, eikä ainoastaan aamurusko kulkenut yli hänen kasvojensa, vaan myös aamupäivä. Mutta viimein aukenivat hänen silmänsä: ihmetellen katseli Zarathustra metsän siimekseen ja hiljaisuuteen, ihmetellen katseli hän sisimpäänsä. Sitten hän nousi nopeasti, kuten merenkulkija, joka äkkiä näkee maata, ja riemuitsi: sillä hän näki uuden totuuden. Ja näin hän puhui silloin sydämelleen:

Valo syttyi sielussani: tovereita minä tarvitsen, ja eläviä, – en kuolleita tovereita ja ruumiita, joita kannan myötäni, mihin tahdon.

Vaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska tahtovat itseään seurata – ja sinne, mihin minä tahdon.

Valo syttyi sielussani: kansalle älköön puhuko Zarathustra, vaan tovereille! Ei sovi Zarathustran tulla lauman paimeneksi ja koiraksi!

Houkutellakseni monia pois laumasta – sitävarten minä tulin. Suuttuva on minuun kansa ja lauma: ryöväri tahtoo Zarathustra olla paimenille.

Paimenet sanon minä, mutta he kutsuvat itseään hyviksi ja vanhurskaiksi. Paimenet sanon minä: mutta he kutsuvat itseään oikean uskon uskojiksi.

Katso noita hyviä ja vanhurskaita! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.

Katsokaa jokaisen uskon uskojia! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.

Tovereita etsii luova eikä ruumiita, ei myöskään laumoja ja uskovaisia. Kanssaluojia etsii luova, niitä, jotka uusia arvoja uusille tauluille kirjoittavat.

Tovereita etsii luova, ja elonkorjuuveljiä: sillä kaikki hänessä on kypsänä leikattavaksi. Mutta häneltä puuttuu sadat viikatteet: senvuoksi hän poimii tähkäpäitä ja on ärryksissään.

Tovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa hioa. Hävittäjiksi heitä kutsutaan ja hyvän ja pahan halveksijoiksi. Mutta elonleikkaajia ja juhlijoita he ovat.

Kanssaluojia etsii Zarathustra, elonleikkuu-veljiä ja yhdessä-juhlijoita etsii Zarathustra: mitä tekemistä hänellä on laumojen, paimenien ja ruumiiden kanssa!

Ja sinä, ensimäinen toverini, voi hyvin! Hyvin hautasin sinut onttoon puuhusi, hyvin kätkin sinut susilta.

Mutta minä eroan sinusta, aika on ohi. Kahden aamuruskon välillä saapui minulle uusi totuus.

Paimen ei minun tule olla, eikä haudankaivaja. En tahdo edes puhua enää kansan kanssa; viimeisen kerran puhuin minä kuolleelle.

Luoviin, elonleikkaajiin, juhliviin tahdon minä liittyä: sateenkaaren tahdon heille näyttää ja yli-ihmisen kaikki portaat.

Yksineläjille laulan minä lauluni ja kaksineläjille; ja kenellä vielä korvat on ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä tahdon tehdä onnestani raskaaksi.

Päämaaliini minä tahdon, minä kulkuani kuljen, yli vitkastelevain ja hitaiden minä juoksen esiin. Siten olkoon minun kulkuni heidän perikatonsa!

10

Tämän oli Zarathustra sydämelleen puhunut, kun aurinko oli puolipäivässä: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen – sillä hän kuuli yllään linnun terävän huudon. Ja katso! Kotka leijaili avaria kehiä tehden ilmassa, ja hänessä riippui kiinni käärme, ei kuten saalis, vaan kuin ystävä: sillä hän oli kiemurassa kotkan kaulan ympärillä.

"Ne ovat minun eläimeni!" sanoi Zarathustra ja iloitsi sydämestään.

"Ylpein eläin auringon alla ja älykkäin eläin auringon alla – he ovat lähteneet tiedustelulle.

"He tahtovat saada tietää, elääkö Zarathustra vielä? Totisesti, elänkö minä vielä?

"Vaarallisempaa huomasin olevan ihmisten joukossa kuin eläinten joukossa, vaarallisia teitä kulkee Zarathustra. Johtakoot eläimeni minua!"

Kun Zarathustra oli tämän lausunut, muisti hän mitä pyhä mies metsässä oli sanonut, huokasi ja puhui näin sydämelleen:

"Kunpa tulisin viisaammaksi! Kunpa tulisin viisaaksi perinpohjin, kuten käärmeeni!

"Mutta mahdotonta pyydän minä tässä: niinpä pyydän minä sitten ylpeyttäni, että hän aina kulkisi yhdessä viisauteni kanssa.

"Ja kun viisauteni minut kerran jättää: – oi, hän lentää mielellään pois! – lentäköön ylpeyteni vielä silloin yhdessä hulluuteni kanssa!" – Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.

Zarathustran puheet

Kolmesta muutoksesta

Kolme hengen muutosta minä mainitsen teille: miten hengestä tulee kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi.

Paljon raskasta on hengelle, väkevälle, kantavaiselle hengelle, jossa kunnioitus asuu: raskasta ja raskainta hänen väkevyytensä halaa.

Mikä on raskasta? niin kysyy kantavainen henki, niin polvistuu hän, kamelin lailla, ja tahtoo tulla hyvin kuormitetuksi.

Mikä on raskainta, te sankarit? niin kysyy kantavainen henki, jotta sälyttäisin sen selkääni ja iloitsisin väkevyydestäni.

Eikö se ole tämä: alentaa itsensä, tehdäkseen ylpeydelleen kipeää?

Antaa hulluutensa paistaa, häväistäkseen viisauttaan?

Vai onko se tämä: erota asiastamme, kun se viettää voittoaan? Kohota korkeille vuorille kiusatakseen kiusaajaa?

Vai onko se tämä: ravita itseään tiedon terhoista ja ruohosta ja totuuden tähden antaa sielunsa nähdä nälkää?

Vai onko se tämä: olla sairaana ja lähettää pois lohduttajat ja rakentaa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät milloinkaan kuule, mitä tahdot?

Vai onko se tämä: astua likaiseen veteen, jos se on totuuden vettä, eikä ajaa luotaan kylmiä sammakoita ja kuumia konnia?

Vai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka meitä halveksivat, ja ojentaa kummitukselle kätensä, kun se tahtoo saada meidät pelkäämään?

Kaiken tämän raskaimman sälyttää kantavainen henki selkäänsä: kamelin lailla, joka kuormitettuna kiitää erämaahan, näin kiitää hän erämaahansa.

Mutta yksinäisimmässä erämaassa tapahtuu toinen muutos: jalopeuraksi tulee nyt henki, vapauden tahtoo hän itselleen anastaa ja olla herrana omassa erämaassaan.

Viimeistä herraansa etsii hän itselleen täältä: hänen vihollisekseen hän tahtoo tulla ja viimeisen jumalansa, voitosta hän tahtoo taistella suuren lohikäärmeen kanssa.

Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää tahdo kutsua herraksi ja jumalaksi? "Sinun-täytyy" on sen suuren lohikäärmeen nimi. Mutta jalopeuran henki sanoo "minä tahdon!"

"Sinun-täytyy" on hänen tiellään, kultakipenöivänä, suomueläin, ja jokaisessa suomussa loistaa kultaisena "sinun täytyy!"

Tuhatvuotiset arvot loistavat näissä suomuissa, ja näin puhuu mahtavin kaikista lohikäärmeistä: "olioiden kaikki arvo – se loistaa minussa."

"Kaikki arvot ovat jo luodut, ja kaikki luotu arvo olen minä. Totisesti, ei pidä enää oleman yhtään 'minä tahdon!'" Näin puhuu lohikäärme.

Veljeni, miksi tarvitaan jalopeuraa hengessä? Miksei kuormaeläimessä ole kylliksi, joka kieltäytyy ja on kuuliainen?

Luoda uusia arvoja – sitä ei voi jalopeurakaan: mutta luoda itselleen vapauden uuteen luomiseen – sen voi jalopeuran voima.

Luoda itselleen vapaus ja pyhä ei velvollisuudenkin eteen: siihen, veljeni, tarvitaan jalopeuraa.

Ottaa itselleen oikeus uusiin arvoihin – se on hirvittävin ottaminen kantavaiselle ja kuuliaiselle hengelle. Totisesti, ryöstämistä se on hänelle ja ryöstävän eläimen asia.

Pyhimpänään hän rakasti kerran tuota "Sinun-täytyy": nyt tulee hänen nähdä harhaa ja mielivaltaa pyhimmässäkin, jotta hän ryöstäisi itselleen vapauden rakkaudestaan: jalopeuraa tarvitaan tähän ryöstöön.

Mutta sanokaa, veljeni, mitä voi vielä lapsi, jota ei jalopeurakaan voinut? Miksi pitää ryöstävästä jalopeurasta vielä tulla lapsi?

Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä pyörä, ensimäinen liikunto, pyhä myöntäminen.

Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä: oman tahtonsa tahtoo nyt henki, oman maailmansa voittaa itselleen maailmalta kadonnut.

Kolme hengen muutosta minä mainitsin teille: miten hengestä tulee kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi. – Näin puhui Zarathustra. Ja silloin oleskeli hän kaupungissa, jota kutsutaan Kirjavaksi lehmäksi.