Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita, voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja, neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä, alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa. Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa. Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan. Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua. Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat. He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet. Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.

Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa. Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun. Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia. Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon, sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi, jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin, riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti kukistuu.

Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä; laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi; painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella, puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään. Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin, heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa. Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.» Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.» Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta; toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa. Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä: häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto, lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun: kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä. Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus, jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi. Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon, poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia, seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä, hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee taivaaseen.

Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista! Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle; tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.» Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne. Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi. Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi, antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.

Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta. Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla, sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.

Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä sen neitsyitä kohtaan.