* * * * *

Berkowin melkoisan avarat vuorikaivokset ja tehtaat olivat joksikin kaukana pääkaupungista, eräässä etäisessä maakunnassa, lähisessä seudussa ei ollut mitään erittäin viehättävää. Metsämäkiä, mäkien takana, ylt'ympärinsä peninkulmaa laajalta ei muuta kuin kuusien tummaa, yksimuotoista vihannuutta, joka peitti kunnat ja laksot, niiden välillä kyliä ja yksinäisiä torppia, sekä siellä täällä joku arentikartano tahi maatilus.

Nämä tilukset ja omaisuudet olivat maanteistä joksikin kaukana; likimmäinen kaupunki oli parin tunnin matkan takana, mutta ne monenkaltaiset suuremmoiset, metsälaksoista ylenevät paja-rakennukset ja asuinhuoneet, virkeytenensä ja liikkeinensä tekivät että näyttivät miltei kuin omituinen kaupunki. Kaikki apukeinot, joita teollisuus ja tiede voi tarjolla pitää, kaikki mitä konevoima ja ihmiskädet voivat aikaansaattaa, oli tänne kerätty, kiskomaan vastahakoiselta vuoren peikolta sen aarteita. Hoitokuntaan kuului kokonainen lauma insinööriä, inspehtooreja, ylitarkastajia, jotka olivat tirehtöörin johdossa ja asuivat erinäisenä koloniana, jota vastoin ne tuhannet työmiehet, joista vaan vähin osa oli saatettu koloniaan majoittaa, asuivat lähisissä kylissä. Yritys, mikä ensin oli nostanut kaivosten nykyisen isännän joksikin vähäpätöiseltä kannaltaan sille korkeudelle, jolla hän tätä nykyä oli, näytti miltei kovin suurelta yksityisen miehen varoille, eikä käynyt sitä muuten kuin suunnattomilla summilla pitkittäminenkään. Ne olivat mahtavimmat koko maakunnassa, ja ne vallitsivatkin erinäisillä teollisuus-haaroillaan kaikki muut tehtaat, joista ei yksikään suuruudessa sille vertoja vetänyt. Nämä laitokset lukemattomine koneineen ja työvoimineen, sekä työpajoineen ja asuinhuoneineen, virka- ja asiamiehineen, oli kuin omituinen valtio, ja sen isäntä yhtä rajaton vallitsija, kuin mikään hallitsija vähäisessä ruhtinaskunnassaan.

Tottapa miehelle, joka oli näin suurten laitosten isäntänä, toki lienee loukkaavaiselta tuntunut, että häneltä yhä edelleen kiellettiin ne edut, joidenka havussa hän niin ahkerasti oli puuhinnut ja jonka perille moni oli päässyt paljo vähemmällä ansiolla teollisuuden nostamisen työssä; mutta tässä, niinkuin ainakin missä päättäminen suorastaan lähtee ylimmästä paikasta, tuli miehen omat omaisuudet kysymykseen, ja Berkowilla ei ollut puoltajia ylimmysten seuroissa. Hänen entisessä elämässään oli niin moni tumma pilkku, jonka rikkautensa kyllä sai peittoon, mutta ei kuitenkaan poistumaan. Tosin hän ei ollut koskaan yhtynyt ristiriitaan oikeuksille, mutta usein kyllä oli hän astua niiden rajain yli, joiden alueella laki tavallisesti rupesi vastakynneksi. Eikä laitoksiaankaan maakunnassa, niin suurenmoiset kuin olivatkin, tahdottu kaiken puolin tunnustaa esikuvallisiksi. Monella suunnalla kävi puheita tunnottomasta voitonpyynnöstä, joka vaan tarkoitti isännän rikkauden kartuttamista, huolimatta lainkaan niiden ihmisten onnesta tahi onnettomuudesta, joita työntoimissa käytettiin, puheita kävi päällysmiesten vääryyksistä ja työmiesten kuohuvasta tyytymättömyydestä – kaikki nämä puheet olivat ja pysyivät kumminkin ainiaan kulkupuheina, kun kotopaikkansa oli niin ylen etäällä. Tosiasiana oli kuitenkin, että nämät maakartanot ja ruukit olivat miltei tyhjenemätön rikkauden lähde isännällensä.

Tunnustaa toki täytyi jokaisen, että tämän miehen uutteruus ja nero olivat ainakin yhtä suuret kuin tunnottomuutensakin. Suurimmassa köyhyydessä syntynyt, ylettyään ja taas alettuaan elämän laineilla, oli hän viimein onnistunut pysymään korkeudellaan, ja häntä oli jo useita vuosia miljoonanmieheksi yleensä tunnustettu. Niinpä näytti näinä viimeisinäkin vuosina onni yhtäläisesti seuraavan häntä; aina hänen sitä koetellessa, se pysyi hänelle uskollisena, ja missä vaan arveluttavimpiin yrityksiin, vaarallisimpiin keinottelemisiin oli ryhdittävä – ne onnistuivat, niin pian kuin hänen neronsa otti ne ohjataksensa.

Berkow oli aikaisin tullut leskeksi, eikä ollut sitte enään nainut; väsymätön keinottelemisissa ja ansionpyynnissä ehtimiseen työskentelevä mielensä katseli kotielämää pikemmin kahleena kuin virvokkeena. Ainoa poikansa ja perillisensä kasvatettiin pääkaupungissa, ja tässä kasvatuksessa ei mitään säästetty mitä johtajiin, opettajiin kaikissa opin-haaroissa, yliopistossa käymisiin ja matkustuksiin tuli. Varsinaisesta harjoituksesta hänen tulevaan toimeensa, näin suuremmoisten hankkeiden päällikkyyteen ja johtoon, sitä vastoin ei kuulunut mitään. Herra Artturi osoitti jyrkkää vastenmielisyyttä kaiken oppimiseen, mikä ei kuulunut salonki-sivistykseen, ja isänsä oli tuiki hennoitteleva ja niin ylen kopeileva pojan loistoisasta seura-elämästä, jonka jatkamiseen hän ilolla anteli tuhansia markkoja, ettei todella ajatellutkaan järkinäisempää sivistyttämistä. Kävi miten kävi, niin löytyihän tarpeeksi asti taitavia ammattimiehiä, joiden oppia teollisuudessa ja kauppa-asioissa korkeilla palkoilla voitiin hyväkseen käyttää. Näin kävi tämä nuori perillinen tuskin kertaakaan vuodessa näillä maatiloilla, jossa hänen aina oli julman ikävä viipyä, jota vastoin isällä, joka ajoittain oleskeli pääkaupungissa hänkin, oli laitosten ylimmäinen johto.

Ilma ei ollut tähän asti oikein suosinut nuoren parikunnan maallaoloa. Aurinkoa harvoin nähtiin tänä kevännä; tänäpänä, useiden sadepäiväin perästä, se taas paistoi kirkkaana ja lämpimänä, ikäänkuin kohdaltaan sekin sunnuntaita tervehtääksensä. Purnut eli aukot olivat tyhjät ja tehtaat levähtivät, mutta vaikka oli sabbatinlepo ja ihana päiväpaiste, näytti yhtähyvin niinkuin seudun kamala luonto jotenkin vallitsisi yleensä näillä tiloilla. Kaikissa noissa lukuisissa, ainoastaan hyödyn vuoksi raketuissa työpajoissa ja asunnoissa ei ollut vähintäkään somuuden eikä mukavuuden aistia huomattavana. Ettei kumminkaan isännältä tätä aistia puuttunut, sen todisti hänen oma asuntonsa; se oli rakettu eräälle metsäkunnalle, josta oli avara näköala joka suunnalle, hyvän matkan päähän tehtaasta, ja oli sekä ulkopuoleltaan että sisustukseltaan oikein ruhtinaallisella komeudella varustettu; se oli balkonkinensa, palttoinensa, ja kukkalaitoksinensa kuin saari eli kosteikko, täynnä lemua ja ihannuutta, tämän teollisuuden kotipaikan keskellä.

Purnumestari Hartosen likellä kaivoksia oleva asunto osoitti jo ulkopuolellaan, että sen asukkaat olivat paremmissa varoissa kuin moni muu, ja niin se olikin. Hartonen oli nuorena ja ripeänä kaivostyömiehenä nainut erään tytön, joka palveli sittemmin kuolleen rouva Berkowin luona ja nautti emäntänsä erinomaista suosiota ja rakkautta. Nuori vaimo palveli sitte vielä naimisensakin jälkeen tahi vähemmin entistä isäntäväkeään, jonka tähden hänen miestänsäkin kaikin tavoin suosittiin ja eteenpäin autettiin, lykättiin virasta virkaan ja viimein korotettiin purnumestariksi. Tosin tämä virka ja nämä suosion osoitukset rouva Berkowin kuoltua lakkasivat; vainajan mies ei ollut se, joka erittäin huoli taloutensa entisistä jäsenistä, ja kun kohta sen jälkeen Hartosenkin vaimo kuoli, niin suosionosoituksia ei sen enemmin tullut kysymykseenkään. Kuitenkin pysyi purnumestari aina siitä ajasta asti hyvin harrastuneena Berkowin perheesen, jota hän sai kiittää nykyisestä hyvästä toimeen tulostaan, hän kun muuten arvattavasti, niinkuin useat hänen toverinsakin, ei koskaan olisi päässyt siitä vaivaloisesta, tuskin kannattavasta kaivotyöstä. Hän oli jo useita vuosia sitä ennen ottanut isättömän ja äidittömän sisaren tyttärensä, Martta Ellasen, luoksensa, ja tämä teki täydellisesti kaikki enämmän tehtävät; hänen salaisen toivotuksensa toteutumisesta, että Martasta ja hänen pojastaan tulisi parikunta, sitä vastoin ei tähän asti juuri suurta toivoa ollut.

Tänä sunnuntai-iltana tämä muuten niin rauhallinen maja oli joksikin rauhattoman näytelmän paikkana, jommoiset näytelmät valitettavasti eivät enään olleet isän ja pojan välillä harvinaisia. Tuvan keskellä seisova purnumestari puhutteli aika kiivaasti Ollia, joka vastikään oli tirehtöörin asunnosta palannut, äännettömänä ja synkeämielisenä nojasi pihtipuolta vasten, jota vastoin vähän syrjässä seisova Martta selvästi nähtävällä levottomuudella katseli näitä torailevia.

– Onko mokomaa kuultu? meuhasi purnumestari. Eikö sinulla vielä ole tarpeeksi asti vihollisia noissa herroissa, tarvitsematta väkisin härsyttää heitä päällesi? Patruuna tarjoaa tälle summan, tarpeeksi suuren kokonaiseen talouden hankkimiseen, ja tämä äkäpäinen tekee jyrkän tenän. Mutta mitäpä sinä huolit taloudesta ja muusta semmoisesta? Mitäpä sinä huolisit vaimoa itsellesi hankkia? Ei! istua nenä sanomalehdissä kiinni, työstä kotiin tultuasi, nököttää puoli-yöhön kirja kädessä ja ahtaa sisääsi kaikkia noita uuden-aikaisia loruja, joita oikea vuorityömies ei ikänä maailmassa tarvitse, keikkua herrana ja mestarina kumppalien joukossa, niin että kohta ei kysytäkään tirehtööriltä, vaan herra Olli Hartoselta, mitä tehtaissa on tehtävä – se sinusta on mielyttävää. Ja jos sitte sattumoisiin muistutetaan, ettet olekaan muu kuin alapäällysmies, silloin puhutaan "maksusta" ja viskataan koko romu vallasväen jalkain eteen. Minä kohdaltani arvelen, että jos joku rehellisesti on ne rahat ansainnut, niin sen sinä olet tehnyt!

Olli, joka tähän asti oli ääneti kuullellut isäänsä, polki, nämä sanat kuultuaan, kiivaasti jalkaansa.

– Mutta enpä nyt mitään huoli koko vallasväestä siellä mäellä: olen jo sanonut heille, etten niinsanotusta "uroteostani", josta he niin suurta ääntä pitävät, mitään palkintoa tarvitse, enkä mitään ota, ja sillä hyvä!

Vanhus yritti uudelleen ärjähtämään ja aikoi juuri alottaa vielä kovemman nuhdesaarnan, kun Martta tuota pikaa astui väliin.

– Antakaa hänen olla, eno, sanoi hän lyhyesti; hän on oikeassa.

Purnumestari, joka näistä odottamattomista sanoista perin ällistyi, katseli Marttaa suu avoinna.

– Vai niin? Hän on oikeassa? toisti hän vihaisesti. Kylläpä arvasin, sinun pitävän hänen puoltaan taaskin.

– Olli ei saata suvaita, että he niin kokonansa ajattavat tämän asian tirehtöörillä, jatkoi tyttö lujalla äänellä, eikä se niin sovikkaan. Jos herra Berkow edes itse olisi puhutellut ja kiittänyt häntä, tahi muuten siihen tapaan – mutta eihän se näy huolivan mistään koko maailmassa! Aina hän näyttää siltä kuin olisi hän vastikään unesta herännyt ja kuin paljas ihmisen näkeminen tuottaisi hänelle mitä suurimman kiusan, ja kun hän ei oikein nuku, silloin hän kaiken päivän makaa sohvalla, kattoon tuijotellen.

– Anna nuoren isännän olla rauhassa! keskeytti hänen purnumestari kiivaasti. Häntä kantaa hänen isänsä omalla tunnollaan. Isähän salli hänen lapsuudesta asti saada mitä hän tahtoi, mielistyi kaikkiin hänen pahoihin tapoihinsa, antoi hänen joka päivä kuulla kuinka rikas hänestä oli tuleva, ja ajoi opettajat ja palvelijat tiehensä, jos eivät varpaillaan seisoneet nuoren herran edessä. Sitte vanhemmaksi tultuaan hän sai seurustella ainoastaan kreivien ja paroonien kanssa; rahaa isä antoi hänelle tukuttain, ja jota hullummin hän niiden kanssa menetteli, sitä paremmin se papan mielestä oli. Tottapa sydämen tunnollisuus sillä tavoin nuoressa ihmisessä turmellaan! sillä tunnollinen Artturi oli, sitä ei saa minusta kukaan, minusta, joka niin usein olen häntä polvellani ratsastuttanut, ja neroa hänellä niinikään on ollut. Muistan vielä, kun hänen, äitinsä kuoltua, piti lähteä kaupunkiin, kuinka hän silloin tarttui, kaulaani ja itki katkerat kyyneleensä, eivätkä he saaneet häntä minusta erilleen, vaikka herra Berkow rukoili ja hyväili häntä, luvaten hänelle kaikkea mitä maailmassa on; minun täytyi kantaa hänet vaunuihin. Mutta, kun kerta oli tullut kaupunkiin, johtajain ja opettajain alle, silloin tuli loppu kaikista; ensi kerran sieltä takaisin tultuaan, hän vielä ojensi minulle kättä, mutta sitte muuttui hän yhä suurellisemmaksi ja kylmemmäksi, ja nyt – miltei tuskallinen mielenilmaus lennähti vanhuksen kasvoille, vaan hän tuota pikaa loi pois tämän hentomielisyyden. – Noh, sepä nyt minulle on sama, mutta sitä en suvaitse, että kaikissa tiloissa häntä parjaatte, erittäinkin Olli, joka oikein vihaapi häntä. Jos olisi annettu tuon jurripään tehdä niin mieltänsä myöten, ja jos olisi työnnetty hänelle parisataa tuhatta siihen vielä lisäksi, niin tahtoisinpa tietää, mikä hänestä olisi tullut? Ei suinkaan mitään hyvää.

– Ehkäpä pahempikin, isäseni, sanoi Olli kuivasti; mutta mokomaa vennokasta minusta ei olisi tullut, sen saat uskoa!

Keskustelusta, joka oli kääntyä arveluttavaksi, tuli nyt kaikeksi onneksi loppu. Ovea kolkutettiin ulkopuolelta, ja heti sen perästä astui eräs Berkowin perheen ylen komeaan liveriin puettu palvelija sisään, sanoen hyvää päivää purnumestarille.

– Armollinen rouva on lähettänyt minun tänne pyytämään teitä Olli – Oi, kas Hartonen. Armollinen rouva haluaa puhutella teitä, ja minun piti käskeä teitä tulemaan hänen luoksensa säntilleen kello 7 aikana.

– Minuako?

– Olliako?

Näin äännähtivät yhtäläisellä kummastuksella purnumestari ja sen poika, ja Martta silmäili yhtäläisellä kummastuksella palvelijata, joka ei mistään milläänkään jatkoi:

– Tottapa, Hartonen, teidän ja tirehtöörin välillä on jotakin ollut. Hän tuli varhain aamulla armollisen rouvan luokse, joka muuten ei huoli herrain asioista mitään, ja minä lähetettiin hetikohta pikaisesti tänne, vaikka minulla tänäpänä on yltäkyllin siellä tekemistä. Kaikki tehtaan herrat ovat päivälliselle kutsutut, ja kaupungistakin tulee, tiesi mitä kaikkea herrasväkeä – mutta minulla ei ole silmänräpäystäkään aikaa viipyä. Tulettehan säntilleen? – Kello 7 aikana, iltapäivällä.

Miehellä näyttikin olevan kiire; hän nyökäytti tuota pikaa jäähyväiset läsnä oleville ja meni.

– Kas tuossa se nyt on! sanoi purnumestari. Nyt vallasväki siellä jo tietää mielettömän kieltosi. Ajattelepas nyt, miten asiasi heille selvität.

– Aiotko mennä Olli? kysyi Martta, joka tähän asti oli seisonut ääneti, yhtäkkiä reippaasti ja kiinteällä äänellä.

– Mitä ajattelet, tyttö? marisi purnumestari. Pitäisikö mielestäsi hänen vielä kieltäytyä menemästä, kun armollinen rouva vasituisesti käskettää häntä? Kyllä maarian hän ja sinä sen voisitte tehdä.

Martta ei huomannut näitä sanoja, hän läheni orpanaansa ja laski kätensä hänen olalleen.

– Aiotko mennä? kysyi hän hiljaa.

Olli seisoi vaan ja katsoi synkeästi lattiaan, ikäänkuin taistellen itsensä kanssa; yhtäkkiä keikautti hän päänsä taapäin, sanoen:

– Tottapa menen! Tahtoisinpa tietää, mitä armollisella rouvalla on minulle asiata, koska ei kahdeksaan päivään edes ole viitsinyt ky—