Vaikka Englannissa valtiollisen historiamme omituisten seikkain tähden yleisen mielipiteen ijes on ehkä raskaampi, niin lain ijes taas on keveämpi, kuin missään muussa Europan maassa; ja täällä vallitsee suuri vastenmielisyys kaikkea sekä lainsäätävän että toimeenpanevan vallan sekaantumista vastaan yksityisen ihmisen asioihin. Tämä ei sanottavasti lähde oikeasta kunnioituksesta individin vapautta kohtaan, vaan yhä vielä jatkuvasta tottumuksesta pitää hallitusta päinvastaisten etujen edustajana, kuin yleisön ovat. Enemmistö ei ole vielä oppinut käsittämään hallituksen valtaa omaksi vallaksensa, eikä sen mielipiteitä omiksi mielipiteikseen. Kuin se siihen pääsee, joutuu personallinen vapaus yhtä paljon hallituksen, kuin se nyt on yleisen mielipiteen sorron alaisena. Mutta vielä on varalla melkoinen määrä tunnetta valmiina vastustamaan jokaista yritystä lailla tarkastaa ihmisiä asioissa, joissa he eivät tähän asti ole tottuneet sen tarkastusta kärsimään; ja tässä tehdään hyvin vähän erotusta, kuuluuko asia lain tarkastuspiiriin, vai eikö; niin vähän, että tuo tunne, niin terveellinen kuin se sinään onkin, on niissä erityistapauksissa, joissa se on valtaan päässyt, kenties yhtä usein ollut väärässä, kuin oikeassa. Eikä todella olekaan mitään tunnustettua periaatetta, jonka mukaan hallituksen sekaantumisen sopivaisuutta voisi asianomaisesti tutkia. Ihmiset päättävät omain personallisten taipumustensa mukaan. Toiset mielellään kehottavat hallitusta ryhtymään asiaan, milloin vaan jotain hyvää olisi tehtävä, tahi jotain pahaa korjattava, toiset taas kärsivät ennen mitä yhteiskunnallista pahaa tahansa, kuin yhdenkään lisäisivät niihin inhimillisten etujen aloihin, jotka olisivat hallituksen tarkastuksen alaisina. Ja kussakin erityisessä tapauksessa asettuvat ihmiset sille tai tälle puolelle heidän tunteittensa yleisen suunnan mukaan, joko sen mukaan, kuin he harrastavat sitä erityistä asiaa, joka on esitetty hallituksen tehtäväksi, tahi sen mukaan kuin he luottavat siihen, että hallitus tekee sen heidän mielensä mukaan; mutta ani harvoin johdonmukaisesti seuraten periaatetta siitä, mitä hallituksen sopii tehdä. Sen vuoksi minusta tämän perusohjeen eli prinsiipin puutteessa toinen puolue nykyjään on yhtä väärässä kuin toinenkin; hallituksen sekaantumista melkein yhtä usein sopimattomasti vaaditaan, kuin sopimattomasti moititaan.

Tämän kirjan tarkotuksena on esittää hyvin yksinkertainen periaate, joka olisi oikeutettu ehdottomasti määräämään yhteiskunnan pakotusta ja valvontaa yksityisen suhteen, olkootpa käytetyt keinot sitten fyysillistä voimaa lain rangaistuksen muodossa, tahi moralista sitomista yleisen mielipiteen kautta. Tämä periaate on se, että ainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä yksityisesti tahi yhteisesti sekaantumaan jonkun lähimäisensä toimintavapauteen, on itsepuolustus. Ainoa tarkotus, jossa oikeudella voidaan käyttää valtaa jonkun sivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoansa, on tarkotus estää muiden vahinkoa. Hänen oma fyysillinen tai moralinen etunsa ei ole riittävä syy. Häntä ei saa oikeudenmukaisesti pakottaa tekemään jotain tai olemaan tekemättä sen vuoksi, että hänelle olisi parempi tehdä niin, sen vuoksi, että se tekisi hänet onnellisemmaksi, sen vuoksi, että muiden mielestä olisi viisaampaa ja vaikkapa oikeampaakin tehdä niin. Näillä syillä kyllä saattaa häntä varottaa, keskustella hänen kanssaan, vakuuttaa tai taivuttaa häntä, mutta ei pakottaa eikä etsiä häntä millään pahalla, jos hän toisin toimii. Oikeuttaakseen tähän täytyy sen menettelyn, josta häntä tahdotaan estää, olla aiotun tekemään pahaa jollekulle muulle. Ainoa osa ihmisen käytöstä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se, joka koskee muita. Siinä osassa, joka koskee häntä itseänsä, on hänen vapautensa oikeudella ehdoton. Itsensä ylitse, oman ruumiinsa ja sielunsa ylitse on ihminen itsevaltias.

Tuskin lienee tarpeellista sanoa, että tämä lause on aijottu sovitettavaksi ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kyvyt ovat täydellisesti kypsyneet. Me emme puhu lapsista, emmekä nuorista, jotka eivät ole lain määräämässä täysijässä. Niiden, jotka vielä ovat siinä asemassa, että muiden tulee pitää heistä huolta, täytyy saada suojelusta sekä omia tekojansa että ulkonaista vääryyttä vastaan. Samasta syystä emme ota lukuun sitä kehittymätöntä yhteiskuntatilaa, jossa kansaa itseäänkin täytyy pitää vielä alaikäisenä. Ensimäiset vaikeudet vapaaehtoisen edistymisen uralla ovat niin suuret, että harvoin on vara valita välikappaleita niiden voittamiseen; ja hallitsija on innokkaassa parantamishalussaan oikeutettu käyttämään hyväkseen kaikkia keinoja, jotka voivat viedä muuten kenties saavuttamattomaan tarkotusperään. Despotinen hallitustapa on barbareihin nähden oikeutettu, jos nimittäin tarkotuksena on heidän sivistämisensä ja jos tarkotuksen todellinen saavuttaminen oikeuttaa keinot. Vapautta periaatteena ei voi mitenkään sovittaa oloihin, jotka olivat ennen kuin ihmiset kehittyivät siihen määrään, että heitä voi parantaa vapaan, puolueettoman keskustelun kautta. Siihen saakka ei ollut muuta neuvoa, kuin sokeasti totella Akbaria¹ tahi Kaarlo Suurta, jos onni sattui semmoisia suomaan; mutta niin pian kuin ihmiset ovat kehittyneet vakaumuksen tahi vakuuttamisen kautta parannukseen ohjattavaksi (johon ajanjaksoon kaikki ne kansat, joista tässä puhumme, jo kauvan sitten ovat päässeet), niin ei pakottaminen välittömässä muodossa eikä rangaistuksena ja sakkona tottelemattomuudesta enää ole hyväksyttävä keinoksi heidän parantamiseksensa; se on oikeutettu ainoastaan turvaamisessa muita ihmisiä.

Tässä minun sopii mainita, että luovun kaikista eduista, jotka todistukseni hyväksi saattaisi johtaa ehdottoman, hyödystä riippumattoman oikeuden käsitteestä. Minä pidän hyötyä viimeisenä ratkaisijana kaikissa eetillisissä (siveellisissä) kysymyksissä, mutta hyötyä laveimmassa merkityksessä, perustuvaa edistyvän ihmisen pysyviin etuihin. Minä väitän, että nämät edut oikeuttavat taivuttamaan individin itsemääräämisen ulkonaisen tarkastuksen alle ainoastaan niihin tekoihin katsoen, jotka koskevat toisten ihmisten etuja. Jos joku tekee toista vahingoittavan teon, niin onhan siinä jo selvä syy häntä rangaista, joko lain kautta tahi, missä ei lain määräyksiä epäilyksettä voi sovittaa, yleisen paheksumisen kautta. On myöskin monta suoranaista tekoa toisten hyväksi, joita hänet oikeudella saattaa tekemään pakottaa, niinkuin esim. tuomioistuimen edessä todistaminen, osanottaminen maanpuolustukseen tai johonkin muuhun yhteiseen työhön, joka on välttämätön sen yhteiskunnan eduille, jonka suojelusta hän nauttii, ja muutamain erityisten hyväntekeväisyystekojen täyttäminen, esim. lähimäisen hengen pelastaminen, tahi väliinastuminen turvattoman puolustamiseksi pahoinpitelyä vastaan, joita kaikkia selvästi on joka ihmisen velvollisuus tehdä ja joiden laiminlyömisestä hänet saattaa oikeudella pitää yhteiskunnalle vastuunalaisena. Ihminen saattaa tuottaa vahinkoa toisille ei ainoastaan tekojensa, vaan myöskin laiminlyömistensä kautta, ja molemmissa tapauksissa on hän velvollinen vastaamaan heille vahingosta. Tosin tulee jälkimäisessä tapauksessa pakotusta käyttää paljoa varovaisemmin, kuin edellisessä. Sääntö on, että jokainen on toiselle tekemästään vahingosta vastuunalainen; tekeminen hänet vastuunalaiseksi siitä, ettei ole vahinkoa estänyt, on verraten poikkeus. Mutta onpa monta kyllin selvää ja kyllin tärkeää tapausta tätä poikkeusta oikeuttamaan. Kaikissa asioissa, jotka koskevat ihmisen ulkonaisia oloja, on hän oikeutta myöten vastuunalainen niille, joitten edut siinä ovat kysymyksessä, ja vaadittaissa yhteiskunnalle, heidän suojelijalleen. Usein on päteviä syitä olla vaatimatta häntä vastuusen, mutta näiden syiden tulee lähteä erityisistä asianhaaroista: joko on kysymyksessä tapaus, jossa voi luulla hänen yleensä toimivan paremmin jätettynä omaan vapauteensa, kuin sen valvonnan alaisena, jolla yhteiskunnan on valta häntä sitoa, tahi tuottaisi yritys käyttämään valvontaa uusia vastuksia, suurempia kuin no, joita sillä oli estettävä. Kuin tällaiset syyt estävät pakottamasta vastuunalaisuuteen, tulee ihmisen omantunnon ruveta tuomariksi ja puollustaa niitä toisten etuja, joilla ei ole mitään ulkonaista suojelusta; ja ihmisen tulee arvostella itseänsä sitä ankarammin, kuin ei hän siinä voi tulla lähimäistensä tuomion alaiseksi.

Mutta on yksi toiminta-ala, jossa yhteiskunnalla, individistä erotettuna, on ainoastaan epäsuoria etuja, jos niitäkään; ja tämä ala on koko se osa ihmisen elämää ja käytöstä, joka koskee ainoastaan häntä itseään, tahi jos koskeekin muita, niin tekee sen ainoastaan heidän vapaan, omaehtoisen, eksyttämättömän myöntymyksensä ja osallisuutensa kautta. Kuin sanon, että se koskee ainoastaan häntä itseänsä, tarkotan: suoranaisesti ja ensi sijassa, sillä mikä koskee häntä itseänsä, se koskee muitakin hänen kauttansa, ja se vastaväite, jonka voi perustaa tähän seikkaan, otetaan jäljempänä tutkittavaksi. Tämä on siis ihmisvapauden oikea ala. Se sisältää ensiksi tajunnan sisällisen maailman, vaatien omantunnon vapautta laajimmassa merkityksessä, ajatuksen ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen ja käsityksen vapautta kaikissa asioissa, niin käytännöllisissä kuin mietinnöllisissä, tieteellisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa. Vapaus lausua ja julaista mielipiteitä saattaa näyttää alistuvan eri periaatteesen, koska se kuuluu siihen osaan ihmisen käytöstä, joka koskee muita ihmisiä; mutta kuin se on melkein yhtä tärkeä, kuin ajattelemisenkin vapaus, ja kuin se suurimmaksi osaksi on samoilla perusteilla, ei sitä käytännössä saata tästä erottaa. Toiseksi tämä periaate vaatii meille taipumusten ja harrastusten vapautta, vapautta suunnitella elämämme oman luonteemme mukaan, vapautta tehdä ja tekemättä jättää, mitä haluamme, kunhan vastaamme tekojemme seurauksista: ilman että lähimäisemme meitä estävät, kun vaan eivät tekomme heitä vahingoita, vaikkapa, he pitäisivätkin meidän käytöstämme narrimaisena, nurjana ja vääränä. Kolmanneksi seuraa tästä kunkin individin vapaudesta vapaus yhdistyksiin individien kesken, samojen rajojen sisässä, vapaus yhdistyä jotain tarkotusta varten, josta ei lähde vahinkoa muille, edellyttämällä että yhdistyvät henkilöt ovat täysikäisiä, eivätkä ole pakotettuja tahi petettyjä.

Ei mikään yhteiskunta, jossa ei näitä vapauksia ylimalkaan pidetä arvossa, ole vapaa, olkoon sen hallitusmuoto mikä tahansa, eikä mikään yhteiskunta ole täydellisesti vapaa, jossa eivät nämät ole ehdottomasti ja rajoituksitta voimassa. Ainoa vapaus, joka nimensä ansaitsee, on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme, kuin emme koeta ryöstää muilta heidän onneaan tahi estellä heidän yrityksiään saavuttaa sitä. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen valvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Siitä on ihmisille enemmän etua, että kukin saa elää mielensä mukaan, kuin että häntä pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää parhaalta.

Vaikka tämä oppi ei suinkaan ole uusi ja vaikka se useasta näyttänee kieltämättömältä totuudelta, niin ei ole kuitenkaan toista oppia, joka suoranaisemmin poikkeaisi olemassaolevan mielipiteen ja käytännön yleisestä suunnasta. Yhteiskunta on nähnyt aivan yhtä paljon vaivaa koittaessaan ymmärryksensä mukaan pakottaa ihmisiä mukaantumaan sen käsitteisin personallisesta, kuin yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Vanhan ajan tasavallat pitivät itsensä oikeutettuina valtiovallan kautta määräämään ihmisten käytöksen yksityisseikkoihin saakka, ja vanhat filosofit kannattivat samaa mielipidettä, sillä perusteella, että valtiolle on jokaisen kansalaisen koko ruumiillinen ja siveellinen kasvatus hyvin tärkeä. Tämä ajattelematapa oli kenties paikallansa pienissä valtioissa, jotka olivat mahtavain vihollisten keskellä, alituisessa vaarassa joutua ulkonaisen hyökkäyksen tai sisällisten metelien kautta kukistetuksi, ja joille lyhytaikainenkin pontevuuden ja itsensähillinnän puute saattoi niin helposti käydä tuhoisaksi, ettei heillä ollut tilaisuutta odottaa vapauden terveellisiä ja kestäviä vaikutuksia. Uuden ajan valtioyhteiskuntain suurempi koko, ja ennen kaikkea hengellisen ja maallisen vallan erottaminen, (jonka kautta ihmisten omaintuntojen johto siirtyi toisiin käsiin kuin ne, jotka valvoivat heidän maallisia asioitansa), on estänyt lakia niin tarkasti sekaantumasta yksityiselämän erityisseikkoihin. Mutta siveellisen sorron välikappaleita on innokkaammin käytetty poikkeamista vastaan vallitsevasta mielipiteestä yksityisissä, kuin yhteiskunnallisissa asioissa; sillä uskonto, mahtavin niistä aineksista, joista siveellinen tunne on syntynyt, on melkein aina ollut joko kunnianhimoisen papiston, joka on koittanut valvoa ihmisten käytöksen joka puolta, tahi puritanisen hengen vallassa. Ja muutamat niistä uudenaikaista reformatoreista, jotka ovat asettuneet jyrkimpään vastarintaan vanhoja uskontoja vastaan, eivät ole mitenkään olleet kirkkoja tai lahkoja jäljessä vahvistamassa henkisen ylivallan oikeutta. Varsinkin on Comte, jonka yhteiskunnallinen järjestelmä, esitettynä hänen kirjassaan Système de Politique Positive, tarkottaa vahvistaa yhteiskunnan sortovaltaa yksityisen yli (vaikka enemmän siveellisten, kuin lain keinojen kautta), mennyt yli kaiken, mitä säälimättöminkin rigoristi vanhanaikaisten filosofein joukossa tuumaili valtioihanteeksi.

Yksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on maailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan yhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että lainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä vaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina tyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen ohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja muutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä, kuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan, niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen yhä kasvavan.

On ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti kävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain erityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei täydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen tunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista, puheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka nämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia kussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita laitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että käytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle, eivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin perin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita, oikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin ainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä osasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä olevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään uutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan vielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan kuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.