Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa. "Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon että tohtori näkee hänet tänä iltana – hänen poskensa hehkuvat, valtimo on nopea: te saatte ottaa tohtorin vastaan minun puolestani, minä en ole kotona."

Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely viittasi johonkin suunnitelmaan – näin sen selvästi mutta ilman vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."

Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen huivi, päässä muuan chapeau vert tendre,⁴⁴ jonka väri olisi ollut hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai eikö, ja tulisiko tämä – hänhän saattoi olla muualla.

Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani. Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.

Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä olet nukkuva", ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä kymmenen minuutin kuluessa."

Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen – minun tai jonkun muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.

"Le marmot n'a rien, n'est-ce pas?"⁴⁵ sanoi hän viitaten Georgetteen leuan nykäisyllä.

"Pas beaucoup",⁴⁶ kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä paperille vaaratonta lääkemääräystä.

"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan pois kynänsä. "Entä lipas – saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."

"Minä löysin sen."

"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu saavuttamattomalta!

"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta ilman minkäänlaista ylpeyttä.

Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan luonnetta.

"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä – kuinka monsieur tiesi?"

"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi, "ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten tulin hakemaan sitä."

Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".

"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä – ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"

"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen kämmentään.

"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä – jolla jo alkoi olla omat ajatukseni tästä kaikesta."

"Todellako? Se oli turhaa vaivannäköä", oli tohtorin kylmä vastaus.

Rosine närkästyi. Tohtori ei voinut olla nauramatta nähdessään hänen nyrpistävän suutaan, ja kun hän nauroi, tuli hänen ilmeeseensä jotakin erikoisen hyväntahtoista ja hilpeätä. Minä näin hänen pistävän käden taskuunsa.

"Kuinka monta kertaa olette avannut minulle oven viime kuukauden kuluessa?" hän kysyi.

"Monsieur olisi itse saanut pitää laskua siitä", sanoi Rosine nokkelasti.

"Niinkuin ei minulla olisi parempaa tehtävää", vastasi tohtori, mutta minä näin hänen antavan Rosinelle kultarahan, jonka tämä otti aivan epäröimättä ja hyppeli sitten avaamaan ovea, jonka kello soi joka viides minuutti juuri nyt, kun eri perheiden palvelijattaret tulivat hakemaan ulko-oppilaita kotiin.

Lukija ei saa ajatella liian pahaa Rosinesta: itse asiassa hän ei ollut mikään huono ihminen, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olisi millään tavoin häpeällistä ottaa mitä vain sai, tai mitenkään julkeata seisoa siinä räkättämässä kuin harakka koko kristikunnan parhaalle herrasmiehelle.

Minä olin saanut tietää jotakin äskeisen kohtauksen aikana, paitsi sitä mikä koski norsunluulipasta, nimittäin sen, että häpeä tohtori Johnin sydämen särkemisestä ei kuulunut tuolle musliinipuvulle, oli se sitten punainen tai harmaa, eikä myöskään poimutetulle esiliinalle taskuineen. Nämä vaatekappaleet olivat ilmeisesti yhtä viattomat kuin Georgetten pieni sininen mekko. Sitä parempi. Mutta kuka siis oli syyllinen? Missä oli perustus, missä alkulähde, missä täydellinen selitys koko juttuun? Muutamat seikat olivat jo selvinneet, mutta kuinka paljon olikaan vielä pimeätä kuin yö!

"Oli miten oli", sanoin itselleni, "tämä asia ei kuulu sinulle", ja kääntyen pois kasvoista joissa katseeni oli vaistomaisesti kysyvänä viipynyt, silmäsin ulos ikkunasta, joka vietti puutarhaan. Tohtori John seisoi sillä välin vuoteen vieressä ja veti hitaasti käteensä käsineitä katsellen pientä potilastaan, jonka silmät ummistuivat ja huulet aukenivat unen lähestyessä. Minä odotin kunnes hän lähtisi kuten tavallisesti – nopeasti kumartaen ja lausuen tuskin kuuluvan "hyvää yötä". Juuri kun hän otti hattunsa, sattui katseeni, joka oli kiintynyt puutarhaa ympäröiviin rakennuksiin, tuohon aikaisemmin mainittuun ikkunaan. Se avattiin varovasti, ja aukosta pistettiin käsi ja valkea nenäliina. Molempia huiskutettiin. En tiedä vastattiinko merkkiin jostakin näkymättömästä osasta omaa rakennustamme, mutta ikkunasta liiteli heti sen jälkeen putoava esine, valkoinen ja kevyt – uusi kirjelappu, tietysti.

"Siinä!" huudahdin vaistomaisesti.

"Missä?" kysyi tohtori John kiivaasti ja tuli suoraa päätä ikkunan luo. "Mikä on?"

"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt oli aivan tekopyhästi kiinni.

"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota teihin, minut nähtäisiin."

Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin, joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä kertaa.

Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.

"Siinä ei ole hiukkaakaan hänen syytään, se teidän tulee muistaa."

"Kenen syytä?" kysyin. "Kuka se on?"

"Ettekö siis vielä tiedä?"

"En vähääkään."

"Ettekö arvaa?"

"En."

"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."

"Siveyden vartijaksiko?"

"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi kerran tutki kasvojani – tietenkin levottomana siitä, näkisikö niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa, ja minusta tuntui että olin hänelle velkaa vastapalveluksen: jos voin, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani "halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".

"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta, jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.

"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.

"Hän yksin meistä kaikista kykenee näyttämään muita ylevämmältä, mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."

"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni", jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta, että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa kaitsijaksi.

Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti hattunsa – hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.

"Minä tahdon – tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta, kunhan vain sanotte kuka hän on."

"Mutta täytyyhän teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman kaunis – mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti – "

Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin) äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan. Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan vielä, selitti olevansa "enrhumée