– Kiitetty olkoon Herra, joka on antanut matkani hyvin onnistua! Sinä, joka vuodatat kasteesi Arsinoen viikunapuiden lehdille, minun Jumalani, anna armosi auringon paistaa tämän Thaiksen sieluun, jota et ole luonut vähemmällä rakkaudella kuin ketojen kukkasia tai yrttitarhojen puita. Tulkoon hänestä kerran minun avullani kukoistava balsamiruusu sinun taivaalliseen Jerusalemiisi!

Ja joku kerta kun hän näki kukkivan puun tai loistavan värisen linnun, hän muisti Thaista. Tällä tavoin kulkien virran vasenta rantamaa hedelmällisten ja tiheään asuttujen seutujen läpi pääsi hän muutamassa päivässä perille Aleksandriaan, jolle kreikkalaiset ovat antaneet liikanimen kaunis ja kultainen. Aurinko oli jo tunnin aikaa heloittanut aamutaivaalla, kun hän erään kukkulan huipulta äkkiä näki edessään tuon suunnattoman maailmankaupungin, jonka katot säteilivät ruusuisessa autereessa. Hän pysähtyi ja risti kädet rinnalleen:

– Tuolla on siis, sanoi hän, se suloinen olinpaikka, jossa olen synnissä syntynyt, se kimmeltävä ilmakehä, jonka myrkytettyjä tuoksuja olen hengittänyt, se hekuman meri, jossa ennen kuulin seireenien laulavan! Tuolla on siis minun lihallinen kehtoni, minun isänmaani, niinkuin maailma sen käsittää! Seppelöity kehto, mainehikas synnyinmaa ihmisten mielestä! On luonnollista, että lapsesi, oi Aleksandria, lempivät sinua niinkuin äitiään, ja minäkin olen syntynyt sinun kullalla kirjaillussa helmassasi. Mutta askeetti hylkää luonnon ja mystikko halveksii näkyväisiä ilmiöitä, kristitty pitää inhimillistä isänmaataan vain maanpaon paikkana eikä munkki kuulu enää tähän maailmaan. Olen kääntänyt sydämeni rakkauden pois sinusta, Aleksandria. Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua sinun rikkautesi, tieteesi, suloisuutesi ja kauneutesi tähden. Ole kirottu, sinä pahojen henkien temppeli! Sinä pakanain häpeämätön huvivuode, Ariuksen ruttohinen saarnastuoli, ole kirottu! Ja sinä, taivaan siivitetty poika, joka johdatit ennen pyhää Antonius-erakkoa, meidän isäämme, kun hän kaukaa korven äärimmäisestä kolkasta vaelsi tänne epäjumalanpalveluksen pääpesään vahvistamaan marttyyrien ja seurakunnan uskoa, sinä Herran ihana enkeli, näkymätön lapsi, Jumalan ensimäinen hengenpuhallus, lennä edelläni ja puhdista siipiesi leyhytyksellä se turmeltunut ilma, jota nyt käyn hengittämään maailman ja pimeyden ruhtinasten joukossa!

Tämän lausuttuaan jatkoi hän matkaansa. Hän astui sisälle kaupunkiin Auringonportin kautta. Tämä portti oli kivinen ja upean uljas. Mutta sen varjossa kyyrötti köyhiä ihmisraukkoja, jotka ohikulkeville tarjosivat kaupan sitruunia ja viikunoita tai vaivojaan valitellen kerjäsivät lantteja.

Vanha repaleinen vaimo, joka makasi polvillaan maassa, tarttui munkin kaapuun, suuteli sitä ja sanoi:

– Herran mies, siunaa minua, jotta Jumalakin siunaisi minua. Olen saanut paljon kärsiä tässä maailmassa ja tahdon siksi kaikki ilot tulevaisessa. Sinä tulet Jumalan tyköä, oi pyhä mies. Sentähden on jalkaisi tomukin kalliimpi kuin kulta.

– Ylistetty olkoon Herra! sanoi Paphnutius.

Ja hän teki kädellään lunastuksen merkin vanhan vaimon pään päälle.

Mutta tuskin oli hän kulkenut kahtakymmentä askelta kadulla, ennenkuin sai kinterilleen lauman lapsin, jotka pilkkasivat häntä, heittelivät kivillä ja huusivat:

– Hyh, hyh, millainen ilkeä munkki! Hän on mustempi kuin babiaani ja partaisempi kuin pukki. Kas laiskuria! Miksi ei häntä ripusteta johonkin viinimäkeen linnunpelättimeksi puupriapuksen rinnalle? Vaan eihän toki, hän vetäisi mukanaan raesateen kukkivien omenapuiden päälle. Hän tuottaa onnettomuutta. Korpit saakoot munkin!

Ja kivet satelivat kilpaa haukkumasanojen kera.

– Jumalani, armahda näitä lapsiparkoja, mutisi Paphnutius.

Ja hän jatkoi matkaansa tuumiskellen itsekseen!

– Tuo vanha vaimo minua kunnioittaa, mutta lapset minua halveksivat. Niin erilaisesti saattaa sama olio tulla arvioiduksi täällä ihmisten parissa, sentähden että he ovat epävarmoja arvosteluissaan ja erheen alaisia. Täytyypä tunnustaa, että ollakseen pakana tuo vanha Timokles ei ollut niinkään tyhmä. Jos hän onkin sokea, tietää hän ainakin olevansa valoa vailla. Kuinka paljon korkeammalla hän älynsä puolesta onkaan näitä epäjumalanpalvelijoita, jotka synkän pimeytensä kuilusta huutavat: minä näen auringon! Kaikki tässä maailmassa on pettävää virvatulta ja vierivää hiekkaa. Jumala yksin on muuttumaton.

Samalla hän nopein askelin kiirehti kaupungin katuja. Vaikka hän oli ollutkin kymmenen vuotta poissa, tunsi hän vielä jokaisen kiven ja jokainen kivi oli hänelle kompastuksen kivi, joka muistutti häntä jostakin ennen eletystä synnistä. Sentähden iski hän tuimasti paljaat jalkapohjansa leveän käytävän kivilaattoihin ja nautti voidessaan jättää niihin haavoittuneiden kantapäittensä veriset jäljet. Jättäen taakseen vasemmalle Serapiksen temppelin mahtavat pylvästöt hän kääntyi eräälle tielle, jonka kahden puolen kohosi komeita tuoksuavien lehtojen ympäröimiä rakennuksia. Pinjojen, vaahterain ja tärpättipuiden latvat huojuivat punaisien reunus-aitojen ja kultaisten otsikkokoristeiden takana. Ja puoliavonaisista ovista näkyi vaskisilla kuvapatsailla reunustettuja marmorikäytäviä ja lehvikön keskestä kihoavia suihkulähteitä. Ei mikään melu härinnyt näiden kauniiden lepopaikkojen rauhaa. Ainoastaan kaukaa kuului hiljaista huilunsoittoa. Munkki pysähtyi erään talon edustalle, joka oli verrattain pieni mutta muuten jalosuhtainen. Talon kattoa kannattivat pilarit, jotka siroudessa vetivät vertoja nuorille tytöille, ja sen päätyä koristivat Kreikan kuuluisimpien filosofien pronssiset rintakuvat.

Hän tunsi niistä Platon, Sokrateen, Aristoteleen, Epikuroksen ja Zenon ja kolkutettuaan vasaralla oveen mietiskeli hän siinä odotellessaan:

– Turhaan kunnioi metalli näitä valeviisaita; heidän valheensa ovat mitättömiksi todistetut, heidän sielunsa upotetut helvettiin ja itse kuuluisa Platokin, joka aikoinaan täytti maailman kaunopuheisuutensa maineella, saa nyt enää väitellä ainoastaan perkeleitten kanssa.

Orja tuli avaamaan ovea ja nähdessään mosaiikki-kynnyksellä paljasjalkaisen miehen, sanoi hän tylysti:

– Mene muualle kerjäämään, naurettava munkki, äläkä jää siihen odottamaan, että ajaisin sinut kepillä tiehesi.

– Veljeni, vastasi Antinoen apotti, en pyydä mitään muuta, kuin että viet minut herrasi Nikiaan luo.

Vielä äkäisemmin vastasi orja:

– Herrani ei ota vastaan sellaisia koiria kuin sinä.

– Poikani, vastasi Paphnutius, tee, ole niin hyvä, mitä sinulta pyydän, ja sano herrallesi, että tahdon tavata hänet.

– Ulos täältä, kurja kerjäläinen! huudahti ovenvartija raivoissaan.

Ja hän kohotti keppinsä pyhää miestä vastaan, joka ristien käsivartensa rinnalleen hievahtamatta otti vastaan iskun vasten kasvoja, sitten hän lempeästi taas toisti:

– Tee mitä olen sanonut, poikani, ole niin hyvä.

Silloin ovenvartija vavisten sopersi:

– Mikä on tämä mies, joka ei pelkää kärsimystä?

Ja hän riensi antamaan sanaa herralleen.

Nikias oli juuri noussut kylvystä. Kauniit orjattaret hieroivat harjasilla hänen ruumistaan. Hän oli miellyttävän ja hilpeän näköinen mies. Hänen kasvoillaan lepäsi lempeän ivan ilme. Nähdessään munkin hän nousi ja riensi vastaan avatuin sylin:

– Sinäkö se olet, Paphnutius, huudahti hän, sinä minun oppiveljeni ja ystäväni! Oh, tunnenhan sinut toki, vaikka totta puhuen oletkin enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Tule syliini! Muistatko aikaa, jolloin yhdessä tutkimme gramatiikkaa, retoriikkaa ja filosofiaa? Jo silloin pidettiin sinua synkänluontoisena ja kesyttömänä, mutta minä rakastin sinua sinun suuren rehellisyytesi vuoksi. Meillä oli tapana sanoa, että sinä katselit maailmaa vauhkon hevosen silmillä eikä ollut siis ihme, että olit niin arka. Hyväntapaisuutta sinulta jossakin määrin puuttui, mutta anteliaisuudellasi ei ollut rajoja. Et säästellyt rahojasi etkä elämääsi. Sinussa asui omituinen haltia, harvinainen henki, joka miellytti minua sanomattomasti. Ole tervetullut, rakas Paphnutiukseni, takaisin kymmenen vuoden poissaolon jälestä. Olet siis jättänyt erämaan, luopunut tuosta kristillisestä taikauskosta ja palaat entisiin elämäntapoihisi jälleen. Olen merkitsevä tämän päivän muistiin valkealla kivellä.

"Krobyle ja Myrtale, jatkoi hän kääntyen naisten puoleen, huuhdelkaa rakkaan vieraani jalat, kädet ja parta hyvänhajuisilla vesillä."

Hymyillen alkoivat he jo lähestyä vesiammeineen, voiderasioineen ja metallipeileineen. Mutta Paphnutius pysähdytti heidät käskevällä liikkeellä ja loi katseensa maahan, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä heitä, sillä he olivat alasti. Nikias viittasi häntä käymään lepäämään patjoille tarjoten hänelle mitä erilaisimpia ruokia ja juomia, joista Paphnutius kuitenkin halveksien kieltäytyi.

– Nikias, sanoi hän, en ole luopunut siitä opista, jota sinä väärin kutsut kristilliseksi taikauskoksi, mutta joka on totuuksien totuus. Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus.

– Rakas Paphnutius, vastasi Nikias, joka juuri oli vetänyt ylleen hyvänhajuisen tunikan, luuletko voivasi hämmästyttää minua lausumalla noita epätaiteellisesti yhteensovitettuja sanoja, jotka eivät ole muuta kuin tyhjää lavertelua? Oletko unohtanut, että minussa itsessänikin on vähän filosofia ja luuletko todellakin tyydyttäväsi minua noilla muutamilla riekaleilla, joita oppimattomat miehet ovat reväisseet itselleen Ameliuksen purppurasta, kun eivät itse Amelius, Porphyrius ja Plato kaikessa kunniassaan voi minua tyydyttää? Viisasten miesten rakentamat järjestelmät ovat ainoastaan satuja, ihmisten parantumattoman lapsuus tilan huvituksia. Niitä täytyy pitää vain hauskutteenaan niinkuin satua Aasista, Pesuammeesta, Efeson Matroonasta ja niinkuin kaikkia muitakin miletolaisia taruja.

Ja tarttuen vierastaan käsipuoleen vei hän hänet erääseen saliin, jossa oli tuhansittain papyroskääryjä koreihin ladottuina.

– Tämä on kirjastoni, sanoi hän, se sisältää vain mitättömän pienen osan niistä järjestelmistä, joita filosofit ovat rakennelleet maailman selitteeksi. Itse Serapeum kaikessa rikkaudessaan ei vielä sisällä niitä kaikkia. Ja valitettavasti ne ovatkin ainoastaan sairaiden sielujen unelmia.

Hän pakotti vieraansa istumaan norsunluiselle tuolille ja istuutui itsekin. Paphnutius heitti kirjoihin synkän silmäyksen ja sanoi:

– Ne ovat poltettavat kaikki!

– Oi, suloinen vieraani, se olisi vahinko! vastasi Nikias, sillä sairaittenkin houreet ovat usein huvittavia. Sitäpaitse, jos pitäisi hävittää maailmasta kaikki ihmisten unelmat ja kuvitelmat, kadottaisi maa muotonsa ja värinsä ja me vaipuisimme hedelmättömään tylsyyteen.

Paphnutius jatkoi ajatustaan:

– Varmaa on, että pakanoiden opinkappaleet ovat ainoastaan turhanpäiväisiä valeita. Mutta Jumala, joka on totuus, on ilmoittanut itsensä ihmisille ihmeitten kautta. Hän on tullut lihaksi ja asunut meidän keskellämme.

Nikias vastasi:

– Puhut aivan erinomaisesti, rakas Paphnutius, kun sanot, että hän on tullut lihaksi. Jumala, joka ajattelee, toimii, puhuu ja harhailee luonnossa niinkuin muinais-ajan Odysseus myrskyävällä merellä, on jo kokonaan ihminen. Kuinka luulet voivasi uskoa tähän uuteen Jupiteriin, kun eivät edes Atenan poikanulikat Perikleen aikana enää uskoneet vanhaan? Mutta jättäkäämme tämä. Et kai ole tullut tänne, arvaan minä, väitelläksesi kolmiyhteydestä. Millä voin palvella sinua, rakas opintotoverini?

– Voit tehdä minulle suuren palveluksen, vastasi Antinoen apotti. Lainaa minulle tuollainen hyvänhajuinen tunikka, jollaiseen juuri itse pukeuduit. Ja tunikan lisäksi vielä kullatut sandaalit ja rasiallinen öljyä parran ja hiusten voitelemista varten. Sitten voisit vielä antaa minulle tuhat drakmaa sisältävän rahakukkaron. Näitä olen tullut sinulta pyytämään, oi Nikias, Jumalan rakkauden ja vanhan ystävyytemme nimessä.

Nikias lähetti Krobylen ja Myrtalen noutamaan hienointa tunikkaansa; se oli aasialaiseen tyyliin kirjailtu kukkasilla ja eläinten kuvilla. Molemmat naiset pitivät sitä levällään taitavasti välkytellen sen kirkkaita värejä ja odottaen, että Paphnutius heittäisi pois karvaisen kaapunsa, joka peitti hänet kiireestä kantapäähän. Mutta kun munkki selitti, että ennemmin häneltä voitaisiin viedä nahka kuin tämä puku, niin auttoivat he tunikan katumuskaavun päälle. Koska nämä molemmat naiset olivat sangen kauniita, eivät he peljänneet miehiä, vaikka olivatkin orjattaria. He rupesivat nauramaan näin oudosti koristetun munkin muodolle. Krobyle nimitti häntä rakkaaksi satraapikseen ja Myrtale veti häntä parrasta. Mutta Paphnutius rukoili Herraa eikä nähnyt heitä. Pantuaan jalkaansa kultaiset sandaalit ja kiinnitettyään kukkaron vyölleen, sanoi hän Nikiaalle, joka katseli häntä hilpein silmäyksin:

– Oi Nikias, älköön nämä asiat, joita näet, olko pahennukseksi silmillesi. Sillä tiedä, että olen käyttävä tätä tunikkaa, tätä kukkaroa ja näitä sandaaleja pyhään tarkoitukseen.

– Rakkahani, vastasi Nikias, en epäile sinusta mitään pahaa, sillä pidän ihmisiä yhtä kykenemättöminä tekemään pahaa kuin hyvääkin. Hyvää ja pahaa ei ole muualla kuin yleisessä mielipiteessä. Viisas ottaa teoissaan huomioon vain tavan ja tottumuksen. Minä elän niiden ennakkoluulojen mukaisesti, jotka vallitsevat Aleksandriassa. Ja siksi käyn kunniallisesta miehestä. Mene, ystäväiseni, ja elä iloisesti!

Mutta Paphnutius katsoi sopivaksi ilmoittaa isännälleen päämääränsä.

– Sinähän tunnet, sanoi hän, tuon Thaiksen, joka näyttelee teatterissa.

– Hän on kaunis, vastasi Nikias, ja oli aika, jolloin hän oli minulle rakas. Möin hänen vuoksensa myllyn ja kaksi viljapeltoa ja kirjoitin hänen kunniakseen kolme kirjaa inhoittavia valitusrunoja. Totta tosiaan kauneus on suurin valta tässä maailmassa ja jos olisimme siinä asemassa, että voisimme sen aina omistaa, niin välittäisimme niin vähän kuin mahdollista demiurgista, logoksesta, aiooneista ja kaikista muista filosofien haaveiluista. Mutta ihailen sinua todellakin, hyvä Paphnutius, siitä että Thebaiksen ääriltä asti saavut luokseni saadaksesi puhua Thaiksesta.

Näin sanottuaan hän huoahti ja Paphnutius katseli häntä kauhulla voimatta ollenkaan käsittää, kuinka ihminen noin rauhallisesti saattoi tunnustaa niin suuren synnin. Hän odotti vain näkevänsä siinä paikassa maan halkeavan ja Nikiaan hukkuvan liekkeihin. Mutta maa pysyi paikoillaan ja aleksandrialainen painoi vaieten käden otsalleen muistellen kaihomielisellä hymyllä kadonneen nuoruutensa kuvia. Munkki nousi ja sanoi vakavalla äänellä:

– Tiedä siis, oi Nikias, että Jumalan avulla olen pelastava tämän Thaiksen maailman saastaisista himoista ja antava hänet morsioksi Jesukselle Kristukselle. Ja ellei Pyhä Henki luovu minusta, on Thais vielä tänäpäivänä jättävä tämän kaupungin mennäkseen luostariin.

– Varo loukkaamasta Venusta, vastasi Nikias, hän on mahtava jumalatar. Hän on suuttuva sinuun, jos riistät häneltä hänen ihanimman papittarensa.

– Jumala on varjeleva minua, sanoi Paphnutius. Valaiskoon hän sinunkin sydämesi, oi Nikias, ja vetäköön sinut ylös siitä kadotuksen kuilusta, johon olet vajonnut!

Ja hän lähti. Mutta Nikias kiiruhti hänen jälkeensä. Ja yllättäen hänet kynnyksellä laski hän kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

– Varo loukkaamasta Venusta; hänen kostonsa on hirmuinen.

Halveksien tuollaista kevytmielistä puhetta Paphnutius meni kääntämättä päätään. Nikiaan sanat herättivät hänessä ainoastaan ylenkatsetta; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että hänen entinen ystävänsä oli saanut osakseen Thaiksen hyväilyitä. Synti tämän naisen kanssa oli hänestä synnillisempi kuin kenen muun kanssa tahansa. Hän näki siinä aivan erikoisen ilkimielisyyden ja Nikias tuntui hänestä tämän jälkeen aivan inhoittavalta. Hän oli aina vihannut epäsiveellisyyttä, mutta eivät milloinkaan vielä olleet sen paheet näyttäneet hänestä tähän määrin kammottavilta; ei milloinkaan vielä hän ollut niin täydellä sydämellä ottanut osaa Jesuksen Kristuksen vihaan ja enkelien suruun.

Sitä suuremmalla innolla ajatteli hän vain Thaiksen riistämistä pois pakanain käsistä ja hän hehkui halusta päästä pian näkemään näyttelijätärtä saadakseen pian hänet pelastaa. Mutta voidakseen pyrkiä tämän naisen puheille täytyi hänen odottaa siksi, kunnes paahtavin helle oli ohitse. Päivä oli vielä tuskin puolessakaan ja Paphnutius käveli omia aikojaan pitkin väkirikkaita katuja. Hän oli päättänyt olla nauttimatta mitään ravintoa tänä päivänä ansaitakseen siten paremmin sen armon, jota hän Herralta anoi. Sielunsa suureksi suruksi hän ei uskaltanut astua sisälle ainoaankaan kaupungin kirkoista, sillä hän tiesi ne areiolaisten häväisemiksi, jotka täällä olivat Herran pöydän maahan kaataneet. Ja todella olivatkin nämä harhauskoiset Itä-Rooman keisarin avustuksella karkoittaneet patriarkka Atanasiuksen piispanistuimelta ja täyttivät nyt pelolla ja vapistuksella Aleksandrian kristityt.

Hän käveli siis ilman mitään varsinaista päämäärää, milloin silmät nöyrästi maahan luotuina, milloin taas katse kohotettuna korkeuksiin niinkuin hurmion tilassa ollen. Jonkun aikaa harhailtuaan joutui hän eräälle kaupungin rantakadulle. Satamassa hänen edessään lepäili lukemattomia tummakölisiä laivoja, mutta niiden takana kaartui silmän kantamattomiin aava, petollinen meri välkähdellen kaikissa taivaan ja hopean väreissä. Eräs purjealus, jonka keulassa keinui Nereidi, oli juuri nostanut ankkurinsa. Soutajat velloivat vettä laulaen. Vielä saattoi munkki vilaukselta nähdä merien valkean, vesihelmisen tyttären pakenevan hahmon: se sivuutti luotsinsa ohjaamana sen kapean väylän, joka johtaa Eunostoksen satama-aitaukseen, ja suuntasi kulkunsa ulapalle jättäen jälkeensä vaahtoavan valojuovan.

– Minäkin, ajatteli Paphnutius, tahdoin kerran laskettaa laulaen maailman valtamerelle. Mutta pian huomasin hulluuteni eikä Nereidi saanutkaan minua mukaansa.

Näissä mietteissään istuutui hän köysikasalle ja nukahti. Nukkuessaan hän näki näyn. Hän oli kuulevinaan pasuunan kumean äänen ja kun taivas samassa muuttui verenkarvaiseksi, ymmärsi hän, että aika oli täytetty. Siinä palavasti rukoillessaan Jumalaa, näki hän suunnattoman suuren eläimen, joka tuli häntä kohti kantaen otsallaan säteilevää ristinmerkkiä, ja hän tunsi sen Silsilean sfinksiksi. Eläin tarttui häneen kiinni hampaillaan, sen laisinkaan koskematta, ja nosti hänet suussaan ilmaan aivan niinkuin kissoilla on tapana retuuttaa pentujaan. Tässä asennossa lensi Paphnutius monen valtakunnan halki, yli virtojen ja vuorien, ja saapui vihdoin autiolle paikalle, jossa ei ollut muuta kuin hirmuisia kiviröykkiöitä ja kuumaa tuhkaa. Maassa oli monessa kohden repeytymiä, joista kihosi ilmaan polttavaa höyryä. Hellävaroen laski eläin Paphnutiuksen maahan ja sanoi hänelle:

– Katso!

Paphnutius kumartui yli kuilun reunan ja näki allaan tulisen virran, joka ryöppysi maan sisuksissa kaksinkertaisena ketjuna kiertäväin mustien kallioiden uomassa. Siellä lyijynkarvaisessa kalman valossa paholaiset vaivasivat sieluja. Sieluilla oli yhä vielä niiden ruumiiden ulkomuodot, joissa ne olivat asuneet, vieläpä eräitä vaatekappaleitakin oli jäänyt jälelle. Nämä sielut näyttivät rauhallisilta keskellä tuskiaan. Eräs heistä, suuri, valkoinen, silmät ummessa, side otsalla ja valtikas kädessä, lauloi; hänen äänensä täytti sopusoinnullaan aution rannan; hän lauloi jumalista ja sankareista. Pienet, viheriäiset pirunpoikaset pistelivät häntä huuliin ja rintaan hehkuvilla raudoilla. Ja Homeroksen varjo lauloi siitä huolimatta. Ei kaukana hänestä istui vanha, harmaa ja kaljupäinen Anaxagoras piirrellen sirkilällä kuvioita hiekkaan. Eräs paholainen kaatoi kiehuvaa öljyä hänen korvaansa voimatta silti keskeyttää viisaan miehen aprikoimista. Ja munkki näki vielä paljon muita henkilöitä, jotka tulisen virran synkällä rantamalla kaikessa rauhassa lukivat tai ajattelivat, kävelivät ja keskustelivat aivan kuin konsanaan Akatemian opettajat ja oppilaat plataanipuittensa varjossa. Ainoastaan Timokles-vanhus pysyttäytyi erillään muista pudistaen päätään niinkuin ihminen, joka epäilee. Eräs noista kadotuksen enkeleistä heilutti tulisoihtua aivan hänen silmiensä edessä, mutta Timokles ei tahtonut nähdä enkeliä eikä soihtua.

Hämmästyksestä mykkänä kääntyi Paphnutius tämän nähdessään eläimen puoleen. Se oli kadonnut ja munkki näki sfinksin paikalla verhotun naisen, joka sanoi hänelle: