Katsoin kummastuneena Silvioon. Tuollainen tunnustus sai minut suurimmassa määrin hämmennyksiin. Hän jatkoi:

"Mutta onnettomuudeksi minulla ei ole oikeutta panna henkeäni vaaraan.

Kuusi vuotta sitte sain korvapuustin ja viholliseni elää vielä."

Olin tietysti hyvin utelias.

"Ettekö taistellut hänen kanssaan?" kysyin. "Mutta silloin ainakin ovat sangen omituiset asianhaarat teidät siitä estäneet."

"Taistelin hänen kanssaan", vastasi Silvio. "Ja täällä muisto kaksintaistelustamme."

Hän nousi ja veti eräästä laatikosta esiin punaisen, kultaisella töyhdöllä ja kaluunilla koristetun lakin – jollaisia ranskalaiset sanovat "poliisilakiksi." Hän pani sen päähänsä: tuuman verran otsan yläpuolelta oli sen luoti lävistänyt.

"Tiedätte", jatkoi Silvio, "että N: ssa kuuluin husaariväkeen. Tunnette luonteeni. Olen tottunut kaikkialla olemaan etunenässä. Nuoruuteni päivinä oli se suorastaan intohimoni. Siihen aikaan olivat vallattomat kepposet muodissa ja minä olin suurin kujeilija koko armeijassa. Me kerskuimme sillä kuinka paljo kestimme juoda; olen Denis Davidoffin ylistämän kuuluisan Burnoffinkin juonut pöydän alle. [Burnoff oli ratsuväen upseeri, joka oli tunnettu juopottelustaan ja kerskailustaan ja jonka Alexanteri I: sen aikana elänyt sotilasrunoilija Denis Davidoff on tehnyt kuolemattomaksi.] Kaksintaistelut kuuluivat rykmentissämme säännölliseen päiväjärjestykseen. Minä otin kaikkiin osaa joko todistajana tai toimivana henkilönä. Toverini jumaloivat minua ja rykmentin komentajat, jotka muuttuivat vähänväliin, pitivät minua välttämättömänä pahana.

"Ja seurasin levotonta kunniani rataa, kunnes rykmenttiimme lähetettiin nuori mies eräästä rikkaasta ylhäisestä perheestä – hänen nimeään en tahdo mainita. Konsanaan en ole nähnyt toista niin onnen hemmottelemaa ihmistä! Ajatelkaa nuoruutta, neroa, kauneutta, kuohuvaa iloisuutta, hurjaa rohkeutta, helähtävää nimeä, rahaa niin paljo kuin tahdotte – ja voitte saada käsityksen siitä vaikutuksesta, jonka hänen ilmestymisensä teki meihin. Yliherruuteni sai sysäyksen. Maineeni häikäisemänä etsi hän aluksi ystävyyttäni. Mutta minä kohtelin häntä kylmästi, ja silloin kääntyi hän vähintäkään nureksimatta minusta pois. Minä aloin häntä vihata. Hänen menestyksensä rykmentissä ja naisten kesken saattoi minut epätoivoon. Etsin aihetta riitaan. Mutta minun pilkkapuheihini vastattiin pilkkapuheilla, jotka minusta aina näyttivät nokkelammilta ja purevammilta kuin omani; ainakin olivat ne paljoa hauskempia. Hän laski leikkiä, minä vihasin. Vihdoin, tanssijaisissa, jotka antoi eräs puolalainen kartanon omistaja, nähtyäni, että kaikki naiset ja nimenomaan emäntäkin, jonka kera olin hyvissä väleissä, tekivät hänet huomionsa esineeksi kuiskasin hänen korvaansa karkean typeryyden. Hänen vihansa leimahti ja hän antoi minulle korvapuustin Tempasimme miekkamme. Naiset pyörtyivät: meidät erotettiin, mutta vielä samana yönä läksimme sovitulle paikalle kaksintaistelua varten.

"Aamu koitti. Kahden todistajani kera olin taistelupaikalla ja odotin sanomattomalla kärsimättömyydellä vastustajaani. Aurinko oli jo noussut ja sen säteet alkoivat jo kuumottaa. Silloin huomasin hänet etäältä. Hän tuli jalkaisin, paitahihasillaan, ainoastaan yhden todistajan seuraamana. Menimme häntä vastaan. Kun hän läheni meitä, huomasin, että hänen lakkinsa, jota hän piteli käsissään oli täynnä kirsikoita.

"Todistajamme mittasivat kahdentoista askeleen välimatkan. Minun vuoroni oli ensin laukaista; mutta raivoni ja vihani olivat niin suuret, etten voinut luottaa käteni varmuuteen, ja voittaakseni aikaa ja rauhottuakseni luovutin hänelle ensimmäisen laukauksen. Mutta vastustajani hylkäsi sen. Silloin päätettiin, että arpa saisi ratkaista Hän ampui ja hänen luotinsa meni lakkini lävitse. Nyt oli minun vuoroni. Vihdoinkin oli hänen henkensä käsissäni. Katsoin häneen tarkkaavaisesti havaitakseni hänen kasvoillaan edes hiemankaan levottomuuden jälkeä. Ei – siellä seisoi hän pistoolini suun edessä ja haeskeli kypsiä kirsikoita lakistaan ja syleksi sydänluita eteensä – ne lentelivät melkein jalkoihini. Hänen kylmäverisyytensä saattoi minut epätoivoon.

"Mitä hyvää minulle on siitä, jos otan hänen henkensä, kun hän panee siihen niin vähän arvoa?

"Silloin pälkähti häjynkurinen tuuma mieleeni. Laskin pistoolini alas.

"'Näyttää siltä', sanoin, 'ettette tällä hetkellä ole kuolintuulella.

Haluatte mieluummin syödä aamiaista: En tahdo teitä häiritä.'

"'Ette häiritse minua lainkaan', vastasi hän. 'Pyydän, ampukaa vain… tai miten haluatte; teidän vuoronne on ampua ja olen milloin tahansa käytettävänänne.'

"Astuin todistajien kera syrjään ja selitin, ettei tarkotukseni ollut tällä hetkellä ampua; ja niin oli kohtaus lopussa.

"Erosin palveluksestani ja vetäydyin tänne maalle. Mutta siitä pitäen ei ole kulunut päivääkään, jona en olisi kostoa ajatellut. Nyt on hetkeni lyönyt…"

Silvio vetäsi taskustaan kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä, ja antoi sen käteeni. Joku – todennäköisesti henkilö, jolla hänen asiansa olivat hoidettavana – kirjotti hänelle Moskovasta, että "kysymyksessä oleva henkilö" aikoo pian mennä naimisiin erään nuoren, kauniin tytön kera.

"Arvaatte kai", sanoi Silvio, "kuka kysymyksessä oleva henkilö on. Matkustan Moskovaan. Saadaanpas nähdä, katsooko hän aivan häidensä edellä kuolemaa silmiin yhtä kylmäverisesti kuin ennen muinoin kirsikoineen."

Näin sanottuaan nousi hän, heitti lakin maahan ja kulki huoneessa edestakaisin kuin tiikeri häkissään. Olin kuunnellut häntä vaiti; omituiset, ristiriitaiset tunteet olivat minut vallanneet.

Palvelija astui sisään ja ilmotti, että hevoset olivat jo valmiina. Silvio puristi voimakkaasti kättäni ja me syleilimme toisiamme. Hän istuutui talonpoikaisille rattaille, joilla oli kaksi arkkua, toinen sisältäen hänen pistoolinsa ja toinen matkatavaransa. Sanoimme vielä kerran hyvästit ja hevoset kiitivät pois.

II

Useampia vuosia oli kulunut, ja eräät perheasiat vaativat minut asettumaan pieneen kyläpahaseen N: n piirissä. Vaikkakin minulla oli puuhaa maatilallani, en voinut olla huokaamatta ajatellessani huoletonta, vilkasta elämää, jota siihen asti olin elänyt. Vaikeinta oli minun tottua viettämään ypöyksin pitkiä, ikäviä talvi- ja kevätiltoja. Päivälliseen asti onnistuin jotenkuten tappamaan ajan jutellen starostan kera, innostaen työmiehiä ja katsellen uusia tekeillä olevia rakennuksia. Mutta pimeän tullen en tiennyt lainkaan mihin ryhtyä. Vähät kirjat, jotka löysin romuhuoneesta ja kaapista muistin jo ulkoa. Muutamat kertomukset, joita emännöitsijä Kirilovna tiesi – olin jo kuullut moneen kertaan. Talonpoikain laulut alkoivat minua ikävystyttää; olin paennut jo punssin ja muiden juomain turviin, mutta niistä sain päänkipuja. Ja sitä paitsi pelkäsin, totuuden tunnustaakseni, tulevani juopoksi pelkästä surusta – tunsin piirissämme monia sellaisia malleja, ne ovat pahimpia lajiaan.

Läheisiä naapureita ei minulla ollut, lukuunottamatta paria kolmea juoppoa, joiden seurakeskustelu rajottui melkein pelkkiin huokauksiin. Niiden seuraa parempana pidin yksinäisyydenkin. Lopulta päätin syödä päivällistä niin myöhään kuin mahdollista ja mennä levolle niin aikaisin kuin mahdollista. Siten onnistuin iltoja lyhentämään ja päiviä pitentämään; ja minusta oli kaikki hyvin.

Neljän virstan päässä tilaltani oli kartano, joka kuului kreivitär B: lle. Mutta siellä asui ainoastaan hoitaja. Kreivitär oli siellä käynyt ainoastaan kerran, avioliittonsa ensi vuosina ja silloinkin jäänyt sinne vain kuukaudeksi.

Erakkoelämäni toisena keväänä kuulin eräänä päivänä, että kreivitär miehensä kera tulisi viettämään kesää maatilalla. Ja tosiaan saapuikin hän kesäkuun alussa.

Rikkaan naapurin saapuminen on maalla sangen tärkeä tapahtuma. Tilanomistajat ja heidän alustalaisensa puhuivat siitä kaksi kuukautta ennen ja kaksi jälkeen. Mitä minuun tulee, täytyy tunnustaakseni, että tieto nuoren, kauniin naapurittaren saapumisesta kiihotti kovasti mieltäni. Paloin kärsimättömyydestä, haluten häntä nähdä, ja niin päätin seuraavana sunnuntaina hänen tulonsa jälkeen päivällisen syötyäni lähteä linnaan, tervehtimään rouva kreivitärtä lähimpänä naapurina ja alttiimpana palvelijana.

Lakeija vei minut kreivin huoneeseen ja meni tuloni ilmottamaan. Huone oli kookas ja kalustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä. Seinävarsilla seisoi kaappeja kirjoja täytenään, ja jokaisen kaapin päällä bronssinen rintakuva. Marmorikamiinin yläpuolella oli suuri peili. Lattialle oli levitetty villakangas ja se peitetty persialaisilla matoilla. Kun olin erakkolassani vierastunut kaikista ylellisyysesineistä enkä ollut pitkiin aikoihin nauttinut rikkauden näkemisestä, valtasi minut eräänlainen arkuus, ja minä odotin kreivin ilmestymistä samallaisella pelolla kuin maalaisanoja ministeriä, jolle tahtoo tulla esitetyksi.

Ovi aukeni ja kaunis, noin kolmenkolmatta vuotias mies astui sisään. Kreivi otti minut vastaan mitä suurimmalla, herttaisimmalla tavalla. Rohkaisin mieleni ja tahdoin selittää tuloni syyn, mutta en ehtinyt sitä saada esiin, kun hän jo mitä ystävällisimmin toivotti naapurin tervetulleeksi. Istuuduimme. Hänen vapaa, miellyttävä pakinansa karkotti pian saamattoman arkuuteni; ja olin jo saanut takaisin tavallisen kylmäverisyyteni, kun äkkiä näyttäytyi kreivitär – ja hämini oli suurempi entistään. Hän oli todellakin kaunis rouva. Kreivi esitti minut. Tahdoin näyttää vapaalta, mutta mitä enemmän ponnistelin esiintyäkseni luonnollisesti, sitä saamattomammaksi ja hämmentyneemmäksi tunsin itseni. Antaakseen minulle aikaa tyyntyäkseni, alkoivat uudet tuttavani puhella keskenään, ikäänkuin näyttääkseen, että kohtelivat minua ilman muodollisuuksia ja kuten vanhaa hyvää ystävää.

Sillävälin olin noussut, kävelin huoneessa sinne ja tänne, katsellen kirjoja ja maalauksia. En juuri ymmärrä maalaustaidetta, mutta muuan taulu veti huomioni puoleensa. Se oli jokin sveitsiläinen maisema, mutta minun silmiini ei pistänyt tekotavan etevyys, vaan se seikka, että taulun oli lävistänyt kaksi kuulaa; molemmat reiät olivat aivan päälletysten.

"Oivallinen laukaus!" huomautin kreiviin kääntyen

"Niin", sanoi hän, "sangen merkillinen laukaus. Oletteko perehtynyt ampumiseen?" jatkoi hän.

"Jokseenkin hyvin", vastasin sangen iloissani siitä, että keskustelu oli kääntynyt aiheeseen, josta minäkin voin puhua mukana. "Luulen, että saan sattumaan korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä, – tietysti edellyttäen, että pistooli on minulle tuttu ennaltaan."