LUKIJALLE

Kieltämättä esimerkki paljon vaikuttaa, olkoonpa se hyvä tai paha ja tulkoonpa se ihmisen huomioon millä tavalla hyvänsä. Esimerkki, s.o. kaikki ulkoapäin tulevat vaikutukset, ne ne oikeastaan ovat tehneet ja tekevät jokaisen ihmisen siksi, kuin hän on. Sillä vaikkapa lienee omaakin taipumusta jonnekin päin, niin esimerkki se sitäkin vahvistaa tai heikontaa; ja mitä useammin joku, varsinkin paha, esimerkki tulee huomioon sitä jokapäiväisemmäksi, tavallisemmaksi se käy, s.o. imeytyy huomaajaan itseensäkin, sulaa hänen olemukseensa, tulee tottumukseksi.

Niinpä novellitkin ovat lukijalle tuommoisia ulkoapäin tulevia vaikutuksia, vieläpä hyvin voimakkaita. Jos novellinkirjoittaja panee kertomukseensa minkälaatuisia huonoja esimerkkejä hyvänsä, on hän pahantekijä, sillä hän yhdessä samanlaisten virkaveljiensä kanssa tekee lukijalle sen huonouden tottumukseksi, tylsyttää hänessä senvastaista hyvää. Kirjailijan edesvastaus on siis hyvin suuri.

Tältä kannalta olen näitä novelleja valitessani arvostellut ja suomennellessani vähin karsinut. Karsimista minulle älköön viaksi luettako, koska sillä olen hyvää tarkoittanut. Kirjallishistorialliseksi kokoelmaksi tämä Novelli-kirja ei muutenkaan sovellu vaillinaisuutensa tähden, eikä myöskään tähän otettujen eri kirjailijain luonteenkuvaukseksi, sillä sitä en ole lainkaan tarkoittanut, vaan yksinomaan viatonta, ehkäpä samalla hiukan hyödyttävääkin lukemista.

Suomentaja.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Isä. – Kotkanpesä. – Uskollisuus.

ISÄ

Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin isotilallinen: Tord Harjula. Hän seisoi eräänä päivänä pappilan virkahuoneessa suorana ja vakavana.

"Minulle syntyi poika", sanoi hän, "ja tahtoisin saada sen kastetuksi."

"Mikä pannaan nimeksi?"

"Finni, isäni mukaan."

"Ja kummit?"

Ne lueteltiin, ja olivat ne seudun etevimpiä miehiä ja vaimoja isän suvusta.

"Onko mitään muuta?" kysyi pastori ylös katsahtaen.

Harjula seisoi hetkisen vaiti; "minä tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi yksiksensä", sanoi hän.

"Eli siis jonakin arkipäivänä?"

"Tulevana lauantaina kello kaksitoista."

"Onko vielä mitään muuta?" kysyi pastori.

"Ei ole mitään muuta." Harjula pyöritteli lakkiansa, ikäänkuin aikoisi jo lähteä. Pastori nousi ylös.

"Vielä kuitenkin yksi asia", sanoi hän mennen Tordin luo, ottaen häntä kiinni kädestä ja katsoen silmiin, "suokoon Jumala, että lapsi tulee sinulle siunaukseksi!"

Kuusitoista vuotta kului. Harjula seisoi taaskin pappilan kammarissa.

"Sinä pysyt hyvin voimissasi, Tord", sanoi pastori, kun ei huomannut hänessä mitään muutosta.

"Eipä minulla olekaan mitään huolia", vastasi Tord.

Pastori ei siihen sanonut mitään, mutta kysyi hetkisen kuluttua: "No, mitäs sinulla tänään on asiana?"

"Minä nyt tulin puhumaan pojastani, joka huomenna pääsee ensi kerran Herran ehtoolliselle."

"Hän on reipas poika."

"Minä en huolinut maksaa teille, herra pastori, ennenkuin kuulen, mihinkä sijaan hän tulee kirkossa."

"Hän tulee ensimäiseksi."

"Niin olen kuullut, ja tässä on kymmenen taaleria pastorille."

"Onko mitään muuta asiaa?" kysyi pastori, Tordiin katsahtaen.

"Ei ole muuta."

Harjula läksi.

Kului taaskin kahdeksan vuotta. Silloin kuului eräänä päivänä kopinaa pastorin virkahuoneen porstuasta, sillä monta miestä tuli ja Harjula ensimäisenä.

Pastori katsahti ylös ja tunsi Tordin. "Tuletpa sinä tänään oikein miehissä", sanoi hän.

"Panisin poikani kuulutuksiin; hän ottaisi vaimokseen Gudmundin tyttären Kaarinin, joka on tässä."

"Onhan hän seudun rikkain tyttö."

"Niinhän ne sanovat", vastasi Harjula, työntäen toisella kädellään tukkaansa pois otsalta.

Pastori istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissansa; hän ei sanonut mitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.

Harjula pani kolme taaleria pöydälle.

"Yksihän minulle vain tulee", sanoi pastori.

"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa poikani, tahdon mielelläni hänen tähtensä maksaa runsaammin."

Pastori otti rahat vastaan. "Johan nyt olet kolmatta kertaa poikasi puolesta täällä, Tord."

"Mutta nytpä olenkin saanut hänet mieheksi", sanoi Harjula, pani kiinni kukkaronsa, heitti jäähyväiset ja läksi, miehet hitaasti jäljestä.

Neljäntoista päivän perästä soutivat isä ja poika tyynellä säällä lahden yli morsiamen kotiin puhumaan häistä.

"Teljo niin pyörii allani", sanoi poika ja nousi samassa sitä korjaamaan. Silloin lauta, jolla hän seisoi, luiskahti alta, poika levitti kätensä, kiljahti ja suistui veteen.

"Tartu airoon!" huusi isä, nousi ja ojensi airon.

Mutta poika, ojennettuaan pari kertaa käsiänsä, jäykistyi.

"Odota vähän!" huusi isä ja souti hänen luoksensa.

Vaan poika kääntyi seljälleen, katsoi isäänsä hyvin pitkään ja upposi.

Harjula ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän piti venhettä paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, josta poika oli vaipunut vedenpinnan alle, ikäänkuin pojan olisi ehdottomasti täytynyt vielä kohota. Mutta pinnalle nousi vain ilmarakkoja, sitte vielä muutamia ja vihdoin yksi suuri, ja se särkyi. Kirkkaana kuin peili oli jälleen vesi.

Kolme päivää ja yötä nähtiin isän soutelevan samassa paikassa, nukahtamatta ja muruakaan maistamatta. Hän etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän hänet vihdoin löysi ja kantoi mäkien ylitse kotiinsa.

Noin vuosikausi lienee siitä päivästä kulunut. Silloin kuuli pastori myöhään eräänä syysiltana jonkun liikkuvan porstuan oven takana ja varovaisesti etsivän lukkoa. Hän avasi oven ja sisään astui pitkä, vaan kyyryinen, laiha ja harmaapäinen mies. Kauan katsoi pastori, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Tord Harjula.

"Tuletko näin myöhään?" sanoi pastori ja seisoi hiljaa hänen edessänsä.

"Myöhäänhän tulen", vastasi Tord ja istuutui.

Pastorikin istuutui, ikäänkuin odotellen puheen alkua; kauan olivat he molemmat vaiti. Viimein sanoi Tord:

"Minulla on vähä mukanani, mitä antaisin köyhille; se pitäisi tehtämän pysyväiseksi rahastoksi ja poikani nimelle se olisi pantava."

Hän nousi ylös, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.

Pastori luki rahat.

"Onpa niitä paljo", sanoi hän.

"Puolet taloni hinnasta; eilen möin sen."

Pastori istui vaiti pitkän ajan; vihdoin kysyi hän, mutta lempeästi:

"Mitäkä nyt sitte aiot, Tord?"

"Jotakin parempaa."

Vielä he istuivat kotvasen, Tord katsellen lattiaa, pastori Tordia.

Sitte sanoi pastori hiljaa ja hitaasti:

"Nyt, luulen mä, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."

"Niin, nyt minäkin niin arvelen", sanoi Tord, katsahtaen ylös. Kaksi kyyneltä vieri raskaina karpaloina alas hänen poskiansa pitkin.

KOTKANPESÄ

Autintaloiksi sanottiin erästä pientä yksinäistä kylää, jonka ympärillä joka taholla oli korkeat tunturit. Syvällä laakson pohjassa oli maa viljelty ja hedelmällinen ja läpi juoksi leveä joki, tuntureilta tullen. Se laski järveen, joka oli vähän matkan päässä ja näkyi kylään hyvin pitkänä kaistaleena.

Pitkin Antinjärveä oli se mies soutaen tullut, joka ensinnä oli ruvennut laaksoa muokkaamaan. Hänen nimensä oli Antti, ja hänen jälkeläisiänsä ne olivat tämän kylän asujamet.

Jotkut sanoivat hänen tänne paenneen erään murhan tähden, ja sentähden muka oli hänen sukunsa niin mustaverinen; toiset taas sanoivat mustaverisyyden syyksi tuntureja, jotka asujamilta peittivät auringon jo kello viisi iltapäivällä keskikesälläkin.

Tämän kylän yllä riippui kotkanpesä. Se oli kallion raossa ylhäällä tunturin kyljessä. Kaikki voivat nähdä, miten naaraskotka aina lensi pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros lenteli kylän päällä ja sieppasi välistä karitsan tai kilin, jopa kerran pienen lapsenkin, vieden kaikki ylös pesään; sen tähden oli seudussa elämä hyvin rauhaton, niin kauan kun kotkat saivat rauhassa pesiä tuolla ylhäällä.

Tarina kertoi ennen muinoin olleen kaksi veljestä, jotka olivat kiivenneet sinne ylös ja repineet pesän rikki; mutta nykyään ei kukaan kyennyt sinne pääsemään.

Aina kun kaksi sattui yhteen Antin kylässä, puhelivat he kotkanpesästä ja katsoivat sinne ylös. He tiesivät, milloin kotkat olivat tulleet tänä vuonna, mistä ne olivat mitäkin siepanneet kynsiinsä ja kuka viimeksi oli koettanut ylös kiivetä. Nuorukaiset harjoittelivat ihan lapsesta asti kallioille ja puihin kapuamista, voittelua ja muuta voimainponnistusta, kerran päästäkseen ylös repimään pesää, niinkuin ne muinaiset veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Antinkylän paras poika Leif, vaikk'ei hän ollut kylän omasta suvusta. Hänellä oli kähärä tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä oli hän sukkela eikä ujostellut naistenkaan seurassa. Hän aikaisin uhkaeli kerran vielä nousevansa kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, ett'ei hänen sitä tarvitsisi niin julki kuuluttaa.

Se vain yhä yllytti häntä, niin että hän läksi koettamaan, ennenkuin vielä oli ehtinyt parhaasen ikäänkään. Oli kirkas päivä sunnuntaina iltapuolella alkukesällä. Silloin arvattiin kotkanpoikasien juuri olevan munasta päässeinä. Väkeä oli kokoutunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan; vanhat varoittivat, nuoret kehoittivat. Mutta Leif totteli vain omaa haluansa, odotteli, kunnes emä läksi pesästänsä, ja hypähti sitte kiinni puunoksaan monta jalkaa korkealle maasta. Se puu kasvoi kallion raossa, jota myöten Leif alkoi pyrkiä ylöspäin.

Pikku kiviä vieriskeli hänen jalkainsa alla, soraa Ja multaa vieri alas, muuten oli aivan hiljaista; joki vain taempana kohisi virtapaikoissa, vaikka sekin ääni kuului hiljaa ja lakkaamattomuutensa tähden pysyi huomaamatta.

Tunturi kävi kohta jyrkemmäksi; kauan riippui Leif ainoastaan toisen kätensä varassa, etsien tukea jalalleen, mutta ei voinut löytää. Moni, varsinkin naisista, kääntyi poispäin, sanoen, ett'ei hän tuota olisi tehnyt, jos hänellä vielä olisi vanhemmat elossa. Kuitenkin löysi hän vielä tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen ja lipuen alaspäin, mutta yhä myöskin saaden jälleen jostakin särmästä kiinni. Alhaalla seisovaiset voivat kuulla toistensa hengityksen.

Silloin nousi pitkäkasvuinen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli yksin istunut. Hänen sanottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka Leif ei ollutkaan omasta suvusta. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi: "Leif, Leif, miksi näin teet?" Kaikki kääntyivät tyttöön päin; isä seisoi vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut. "Tule alas, Leif!" huusi hän, "minä pidän sinusta eikä sinulla siellä ylhäällä ole mitään haettavaa!"

Leifin nähtiin miettivän vähän aikaa, pari silmänräpäystä vain, mutta sitte hän läksi yhä ylemmäksi. Hän oli vakava sekä kädeltä että jalalta, sentähden kävikin kauan kaikki hyvin. Mutta kohta hän sentään alkoi väsyä, sillä hän näkyi yhä useammin lepäävän. Pienoinen kivi läksi ikäänkuin enteenä vierimään, ja kaikki, jotka alhaalla seisoivat, seurasivat sitä silmillänsä alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää tuota näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö yksin seisoi vielä kivellä käsiänsä väännellen ja ylös katsoen.

Leif tarttui taaskin kädellään ylemmäksi kiven särmään, mutta se petti, tyttö näki sen selvään; Leif tapasi toisella kädellään, sekin petti.

"Leif!" parkasi tyttö, niin että vuori soi vastaan ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon. "Hän putoaa!" huusivat he ja ojensivat kätensä ylös, sekä miehet että naiset. Leif lipui, vieritti kanssaan kiviä, hiekkaa ja multaa; hän lipui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Kaikki kääntyivät pois, ja sitte kuulivat he takanansa rapisevaa ja rytisevää ääntä sekä vihdoin raskaan putoamisen, niinkuin kappaleen märkää maata.

Kun he jälleen rohkenivat katsoa sinne päin, makasi Leif siinä musertuneena, tuntemattomana. Tyttö makasi tunnotonna kivellä; isä kantoi hänet pois.

Nuoriso, joka oli enimmin kiihottanut Leifiä kiipeämiseen, ei nyt rohjennut ryhtyä edes auttamaankaan hänen pois korjaamistansa; muutamat eivät sietäneet katsoakaan häntä. Vanhojen täytyi siis käydä käsiksi. Vanhin mies tarttui Leifiin kiinni ja sanoi:

"Hullusti tämä kävi; mutta", lisäsi hän ylöspäin katsoen, "onpa kuitenkin hyvä, että on jotakin niin korkealla, ett'eivät kaikki pääse siihen käsiksi."