Näytelmän henkilöt:

ORSINO, Illyrian herttua.

SEBASTIAN, nuori ylimys, Violan veli.

ANTONIO, merikapteeni, Sebastianin ystävä.

Toinen merikapteeni, Violan ystävä.

VALENTIN, | herttuan seuralaisia.

CURIO, |

Herra TOPIAS RÄIHÄ, Olivian eno.

Herra ANTREAS KÄLPPÄINEN.

MALVOLIO, Olivian hovimestari.

FABIO, | Olivian palvelijoita.

Narri, |

OLIVIA, rikas kreivitär.

VIOLA.

MARIA, Olivian kamarineitsyt.

Hovimiehiä, pappeja, merimiehiä, oikeudenpalvelijoita,

soittoniekkoja y.m.

Tapahtumapaikka: Kaupunki Illyriassa ja läheinen merenrannikko.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Huone herttuan hovissa.

(Herttua, Curio ja hoviherroja tulee. Soittokunta perällä.)

 
HERTTUA.
Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto.
Sit' antakaa niin täydest', että halu
Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu.
Tuo sävel uudelleen! Noin, noin se sammui,
Hiveltäin korvaa niinkuin lounan henki,
Jok' yli lemmenkukkavuoteen huokuu
Ja tuoksun tuo ja vie. – Vait, vait! Jo riittää.
Niin vieno se ei ole nyt kuin äsken.
Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!
Kuin valtameri avara on helmas,
Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka
Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa
Se laskee arvossa ja arviossa.
Niin mielihaaveita on lempi täynnä,
Ett' on se itse suurin mielihaave.
CURIO.
Ajoonko mennään?
HERTTUA.
                 Mitä ajoon?
CURIO.
                             Peuraa.
HERTTUA.
Jalointa peuraani jo ajoss' olen.
Oi, ensi kerran kun Olivian näin,
Niin tuntui, kuin ois puhdistunut ilma;
Ma tuokiossa muutuin peuraks itse,
Ja haluni, kuin julmat villikoirat,
Mua vielä vainovat. —
 

(Valentin tulee.)

 
                        Hän mitä sanoo?
VALENTIN.
Anteeksi, prinssi! Puheilleen en päässyt;
Tään vaan sain vastuun hänen neitsyeltään:
Ett' itse taivaskaan ei ennen nähdä
Saa hänen kasvojansa peitteetöinnä,
Kuin lämminnyt se seitsemän on kesää;
Vaan hunnutettuna hän käy kuin nunna
Ja silmää syövin suolavesin kastaa
Huonettaan päivittäin, näin höystääksensä
Kuollutta veljen rakkautta, jonk' ijäks
Surevaan muistoons' aikoo tallettaa.
HERTTUA.
Noin hellärakenteinen sydän, joka
Veljelleen lemmenvelan moisen maksaa,
Se kuinka lempiikään, kun kultanuoli
Muut siinä asustavat taipumukset
On tappanut! kun maksa, aivot, sydän —
Avujen suurten ylväät istuimet —
On kaikki halluss' yhden valtaherran! —
Nyt kukkamaille! Suloaatteillaan
Siell' uinuu lempi lehväteltassaan.
 

(Menevät.)

Toinen kohtaus

Merenrannikko.

(Viola, laivakapteeni ja laivamiehiä tulee.)

 
VIOLA.
Ja mikä tämä maa?
KAPTEENI.
                  Illyria, neiti.
VIOLA.
Mit' Illyriassa minä? Veljenihän
Elysiossa on. Mut ehkä hän
Ei hukkunut: vai mitä, merimiehet?
KAPTEENI.
Siin' "ehkä", että itse pelastuitte.
VIOLA.
Ah, veli raukka! Mutta ehkä hänkin.
KAPTEENI.
Niin maar; ja lohduks yksi "ehkä" vielä:
Siis tietäkää: kun laiva meiltä särkyi,
Ja te ja aniharvat pelastuneet
Veneessä keinuitte, niin veljenne,
Hädässä neuvokkaan, näin köyttäytyvän
Tukevaan, laineill' uiskelevaan mastoon
Ja, kuin delphiinin seljässä Arion,
Elävän ystävyksin aallon kanssa
Niin kauas kuin voin nähdä.
VIOLA.
                            Tuossa kultaa!
Omapa pelastukseni se kuiskaa
Mun toivolleni hänen pelastustaan,
Ja puhees sitä tukee. Maan sa tunnet?
KAPTEENI.
Hyvinkin: täst' ei kolmen tunnin matkaa
Mun syntymä- ja kasvinseudulleni.
VIOLA.
Ken täällä hallitseepi?
KAPTEENI.
                        Herttua,
Yht' ylväs luonteeltaan kuin nimeltäänkin.
VIOLA.
Ja nimensä?
KAPTEENI.
            Orsino on.
VIOLA.
                       Orsino!
Isäni kuulin mainivan sen nimen;
Hän silloin oli vielä poikamies.
KAPTEENI.
Niin nytkin on, tai oli äsken aivan.
Kuukaus on siitä vaan, kun täältä läksin;
Huhuttiin silloin, – sillä, tiedättehän,
Mit' isot toimii, sitä pienet kielii, —
Ett' ihanaa Oliviaa hän kosi.
VIOLA.
Ken se?
KAPTEENI.
        Siveä impi, kreivin tytär.
Vuos' sitten isä kuoli; silloin tyttö
Veljensä hoitoon joutui, joka hänkin
Kuol' äskettäin; nyt, sanotaan, hän surust'
Ei nähdä voi, ei puhutella miestä.
VIOLA.
Oi, sitä neittä palvella jos saisin,
Niin ett'ei tietäis maailma, ken olen,
Ennenkuin itselleni kypsyy aika
Sit' ilmaista!
KAPTEENI.
               Tuo käynee tuskin päinsä.
Ei pyynnöt minkäänlaiset häneen pysty,
Ei itse herttuankaan.
VIOLA.
Sinulla, kapteeni, on käytös hieno,
Ja vaikka luonto usein saastaisuutta
Somahan kuoreen kätkee, luulen sentään,
Ett' ompi sulla sydän, joka vastaa
Tuot' ihanata ulkomuotoasi.
Nyt pyydän – runsaan siitä palkan saat —
Äl' ilmaise, ken olen, ja mua auta
Pukeumaan aikeheni mukaisesti;
Palvella tahdon tuota herttuaa;
Esitä minut eunukiksi hälle.
Et kadu vaivaasi: ma laulaa taidan
Ja toimittaa jos mitä soitonpuolta,
Niin että palvelijakseen kyllä kelpaan.
Kuin sitten käy, sen aika selvittää,
Vait'olostas vaan riippuu juoni tää.
KAPTEENI.
Te olkaa eunukki, mä mykkä oon;
Jos kieli juoruu, silmä soetkoon!
VIOLA.
No, kiitos vaan. Nyt näytä mulle tietä.
 

(Menevät.)

Kolmas kohtaus

 
    Huone Olivian talossa.
 

(Herra Topias Räihä ja Maria tulevat.)

HERRA TOPIAS. Mitä hittoja se sisareni tytär ajattelee, kun noin panee veljensä kuoleman sydämmelleen? Mure tuopi mullan karvan, se on vissi, se.

MARIA. Totta puhuen, herra Topias, teidän pitää tulla varhemmin kotiin iltaisin; sisarenne tytär, armollinen neiti, panee pahakseen noita sopimattomia aikojanne.

 
HERRA TOPIAS.
Pankoon hän, mitä panee.
MARIA.
Niin, mutta teille olisi omansa säädyllisempi elämäntapa.
 

HERRA TOPIAS. Omansako? Minä olen omani ja omissani liikun. Tämä takki on omansa juomatakiksi ja nämä saappaat samaten; ja jos ei, niin hirttäytykööt omiin rakseihinsa.

MARIA. Tuo juominen ja rentustelu tekee teistä lopun. Armollinen neiti puhui siitä vielä eilispäivänä, ja eräästä tuhmasta herrasta lisäksi, jonka tässä tuonais-iltana toitte tänne häntä kosimaan.

 
HERRA TOPIAS.
Kuka se? Herra Antreas Kälppäinenkö?
MARIA.
Sama mies.
HERRA TOPIAS.
Niin muhkeata miestä ei ole toista koko Illyriassa.
MARIA.
Mitä se tähän kuuluu?
HERRA TOPIAS.
Miks'ei? Hänelle tulee kolmetuhatta dukaattia vuodessa.
 

MARIA. Niin, mutta häneltä menee vuodessa kaikki hänen dukaattinsa: hän on aika hölmö ja tuhlari.

HERRA TOPIAS. Että kehtaattekin semmoista sanoa! Hän, joka soittaa väkiviulua ja puhuu kolmea, neljää kieltä sanasta sanaan ulkoa: hänessä on vähän älyniekan vikaa.

MARIA. Niin, todellakin, äly on hänessä vähän vialla, sillä, paitsi että hän on hölmö, on hän suuri riitapukari, ja jos hänessä ei olisi hiukan pelkurin vikaa, joka vähän hänen riidanhaluaan hillitsee, niin arvelevat älymiehet, että hän jo pian olisi vikapää kuolemaan.

HERRA TOPIAS. Nyrkkini kautta! Ne ovat konnia ja sadattelijoita, jotka hänestä sitä sanovat. Ketkä ne ovat?

MARIA. Samat, jotka väittävät sitäkin, että hän joka yö juopuu teidän seurassanne.

HERRA TOPIAS. Niin, juomalla sisareni tyttären muistoa: ja sitä muistoa aion minä juoda niin kauan kuin jaksan kaulaa kastaa ja Illyriassa on juotavaa. Pelkuri se on ja ämmä, joka ei sisareni tyttären muistoa juo siksi, että aivot pyörivät yhdellä varpaalla niinkuin hyrrä. Vaiti, tyttö, Castiliano vulgo, sillä tuossa hän tulee, se herra Antreas Kälppäinen.

(Herra Antreas Kälppäinen tulee.)

 
HERRA ANTREAS.
Herra Topias Räihä! Mitä kuuluu, herra Topias Räihä?
HERRA TOPIAS.
Rakas herra Antreas!
HERRA ANTREAS.
Jes siunatkoon teitä, kaunis velho.
MARIA.
Samaten teitä, herra.
HERRA TOPIAS.
Valtaus, herra Antreas, valtaus!
HERRA ANTREAS.
Kuka hän on?
HERRA TOPIAS.
Sisareni tyttären kamarineitsyt.
HERRA ANTREAS.
Hyvä neiti Valtaus, toivon saada lähemmin teihin tutustua.
MARIA.
Nimeni on Maria, herraseni.
HERRA ANTREAS.
Hyvä neiti Maria Valtaus, —
 

HERRA TOPIAS. Erehdystä, herra Antreas. Valtaus on samaa kuin lähentely, puhuttelu, kyöhäys, hyökkäys.

 
MARIA.
Hyvästi, hyvät herrat!
 

HERRA TOPIAS. Jos näin hänet päästät, Antreas, niin paras, ett'et enää koskaan pamppuasi paljasta.

HERRA ANTREAS. Jos näin täältä pääsette, neiti, niin paras, ett'en enää koskaan pamppuani paljasta. Kaunis naikko, luuletteko pöllöjä pitelevänne?

 
MARIA.
En, herraseni, minä en pitele teitä.
HERRA ANTREAS.
Mutta saatte, totta vieköön, kohta pidellä. Kas, tuossa on käteni.
 

MARIA. No niin, herra, ajatus on vapaa; mutta, kuulkaas, viekää kätenne maitokamariin juotettavaksi.

 
HERRA ANTREAS.
Miksi niin, sydänkäpyseni? Mikä on tarkoitus?
MARIA.
Se on vallan kuiva.¹
 

HERRA ANTREAS. Soo! Luulenpa, ett'en ole semmoinen aasi, että voisin pitää käteni kuivana. Mutta mitä on tuo pila?

 
MARIA.
Kuivaa pilaa.
HERRA ANTREAS.
Onko teillä paljon sitä?
 

MARIA. On, herra, kaikki sormenpäät täynnä. Kas niin vaan, tuossa saatte kätenne takaisin, minä olen kuiva.

(Menee.)

HERRA TOPIAS. Ah, ritari, nyt tarvitset kupollisen sektiä. Olenko ikänä nähnyt sinua noin nujerrettuna?

HERRA ANTREAS. Ette sinä ilmoisna ikänä, luulisin, paitse milloin sekti on minut nujertanut. Väliin tuntuu minusta, ett'en ole minä sen älykkäämpi kuin muukaan tavallinen kristitty ihminen, mutta olenhan suuri häränlihan syöjä, ja se se, luulemma, tekee hieman haittaa älylleni.

 
HERRA TOPIAS.
Epäilemättä.
 

HERRA ANTREAS. Jos sen tietäisin, niin, jumalauta, pois sen kieltäisin. Huomenna minä ratsastan kotiin, herra Topias.

 
HERRA TOPIAS.
Pourquoi, hyvä ritari.
 

HERRA ANTREAS. Mitä se on, pourquoi? Myöntävääkö vai kieltävääkö? Voi, jos olisin kieliin käyttänyt sen ajan, minkä olen miekkailuun, tanssiin ja karhunajoon kuluttanut! Oi, että olisin opinammattiin ruvennut!

 
HERRA TOPIAS.
Silloin olisit saanut oivan tukkapään.
HERRA ANTREAS.
Mitä? Olisiko se tukkaani parantanut?
HERRA TOPIAS.
Epäilemättä; sillä näethän, ett'ei se tahdo luonnostaan kähertyä.
HERRA ANTREAS.
Mutta se sopii minulle sangen hyvin, eikö totta?
 

HERRA TOPIAS. Erinomaisesti; se roikkuu niinkuin pellavatutti rukinpäässä ja toivon vaan, että saisit emännän, joka ottaisi sinut polviensa väliin ja kehräisi sen putipuhtaaksi.

HERRA ANTREAS. Tottakin, huomenna lähden kotiin, herra Topias; sisarenne tytär ei tahdo näyttäytyä, ja jos sen tekeekin, niin panen vetoa neljä yhtä vastaan, ettei hän minusta huoli. Herttua itse, tästä naapurista, kosii häntä.

HERRA TOPIAS. Hän ei huoli herttuasta; hän ei tahdo ketään, joka on häntä parempi säätyyn, ikään ja älyyn nähden; sen hän on minulle vannonut. Vielä sitä on toivon kipinää, ukkoseni.

HERRA ANTREAS. Odotan sitten vielä yhden kuukauden. Minulla on mitä kummallisin luonne olla taitaa; olen väliin kovasti ihastunut hyppyihin ja naamiaisiin.

 
HERRA TOPIAS.
Kelpaatko sinä, ritari, sellaisiin hullutuksiin?
 

HERRA ANTREAS. Yhtä hyvin kuin joku toinenkin Illyriassa, olkoonpa kuka hyvänsä, kun vaan ei ole minua ylhäisempi; en silti tahdo vanhalle vertoja vetää.

 
HERRA TOPIAS.
Kuinka suoriut sinä galliardi-hypyssä, ritari?
 

HERRA ANTREAS. Osaan kuin osaankin takavilkuria heittää, ja hypäkön teen yhtä hyvän kuin joku toinenkin Illyriassa.

HERRA TOPIAS. Miksi tällaista taitoa salassa pidetään? Miksi tällaisia avuja kätketään esiriipun taakse? Pelätäänkö, että ne tomuttuvat, niinkuin rouva Mallin² maalikuvat? Miks et mene kirkkoon galliardia hypellen ja tule kotiin courantea tanssien? Minä puolestani teikkaisin aina hoppapolskan tahdissa enkä heittäisi edes vettänikään muussa kuin enkeliskan asennossa. Mitä ajattelet? Onko tämä maailma semmoinen, että täällä sopii panna kynttilänsä vakan alle? Luulenpa, sääriesi oivaan rakennukseen nähden, että ne ovat muodostetut galliardin tähtiasemossa.

HERRA ANTREAS. Niin, tukevat ne ovat, ja tulenkarvaisissa sukissa näyttävät ne koko sieviltä. Laitetaanko hypyt?

 
HERRA TOPIAS.
Niin, mitäpä muutakaan? Olemmehan syntyneet kauriin tähdikössä.
HERRA ANTREAS.
Kauriinko? Se merkitsee tuustia ja puustia.
 

HERRA TOPIAS. Ei, veliseni, se merkitsee teikausta ja keikausta. Näytähän noita kipakoitasi. Hei vaan! Korkeammalle! Hei! hei! – Oivallista!

(Menevät.)