Esipuhe

Jokapäiväisessä elämässä sattuu, niinkuin itsekukin tiedämme pieniä epäkohtia, jotka haittaavat kotielämän onnellisuutta, sekä toiselta puolelta suotuisia pieniä seikkoja, jotka kotielämää sulostuttavat. Edelliset ovat käsiteltyinä "Pieniä Reposia," ja jälkimmäiset "Pieniä kodinhaltijoita" nimisissä kirjoissa; mutta tapahtuuhan usein, parhaimmiten järjestetyssä kodissakin että, sittenkun kaikki on siistittyä ja sirkeätä, keksii tarkkaava silmä sentään sieltä, täältä jonkun hämähäkinkudoksen, joka ensin ei huomioon pistänyt. Niin mekin ehkä likemmin itsemme tutkimisen jälkeen voisimme havaita kuinka joku ajattelemattomuuden taikka ennakkoluulon lukki jossakin sydämemme sopukassa on kutonut verkkoaan, jota emme ole huomanneet "laastessamme oman huoneemme edustaa puhtaaksi", mutta joka meissä sentään on siittänyt pienen hidastuttavan tomun-piilopaikan.

Semmoisia tomun-piilopaikkoja ovat:

1) "Se ei käy laatuun!"

2) Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

3) Huolimattomuus.

4) "Ei ole hauska!"

5) Nuorten ilon kadehtiminen.

6) "Se on muodin mukaista!"

7) Milloin joku on hyvin puettu?

Alku-johdatus

"No, mitä aiot tehdä häntä auttaaksesi?" sanoin minä vaimolleni.

Viimeksi mainittu oli juuri astunut huoneesen, puhuteltuaan nuorta, kalpeaa vaimonpuolta, joka oli puettu vaalahtaneesen mustaan hameeseen ja oli tullut minua tapaamaan siinä hyvin tavallisessa luulossa, että ma olin "The Atlantic monthly" sanomalehden toimittaja.

Sivumennen sanottuna tuottaa tämä lavealle levinnyt erehdys minulle, Risto Crowfieldille moninaisia kirjoituksia, jotka oikeastaan eivät ole minulle, ja joita yhtä hyvin voisi osoittaa "Ukolle kuussa", taikka jollekulle yhtä yliluonnolliselle olennolle. Kuitenkin nuo kirjeet usein saavat sydämeni pakottamaan – ne kertoivat maan ihmisistä jotka tekevät työtä ja surevat ja tarvitsevat apua; ja on kovasti katkeraa saada apuun kutsumuksen, kun tietää olevansa kykenemätön auttamaan.

Tuossa, esimerkiksi, on kirje, päällekirjoitus tehty, sievällä naisen käsialalla – siinä on tuo vanha tarina: hän on köyhä, hän pyytää apua niiltä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat häntä itseään. Hän on koettanut neulomistyöllä ansaita elatuksensa, mutta hän ei sillä voi kyllin ansaita; hän on yrittänyt opettajattareksi vaan hän ei saa oppilaita, ei opettajapaikkaa; viimeksi on hän tehnyt koetuksia kirjallisuuden alalla – niin monihan sillä tavalla leipänsä ansaitsee! – ja nyt on hän kirjoittanut muutamia "vähäisiä koetuksia", joita hän lähettää pari vaatimatonta näytettä, ja pyytää meidän arvosteluamme tietää, voisiko hän toivoa taattua tulevaisuutta tuolla alalla. Me tarkastelemme sivuja hänen kirjoitelmissaan ja jo ensi silmäyksestä huomaamme tämänkin yrityksen mitättömäksi ja epätoivoisina kysymme itseltämme: "Mitä on hänen kanssaan tekeminen? Mihin kelpaa hän?"

Tuommoinen tapaus oli nyt esillä tutkimisen ja käsittelemisen alaisena; se ei nyt ollut itseään esittänyt meille kirjeen muodossa, vaan oli, niinkuin äsken sanoin, tullut nuoren, kalpean naisen haamussa, ja haahmo oli puettu tuohon kuluneesen surupukuun, joka niin surkeasti samalla kertoo sekä sydän-surusta että elatuksen-murheista.

Tavallisesti ma jätän nuo tapaukset vaimoni käsiin, ja tunnustaa täytyy, että hän panee melkoisen osan ajastaan ja kuluttaa ahkerasti kengän-kantojaan vapaatahtoisia sitoumuksiaan täyttääkseen toimituskonttorin johtajattarena apua-tarvitsevain hyväksi.

Ken mainitsee rahanantoa köyhille? Mitä rahat ovat sen suhteen kuin osanottavaisuus, aika, ajatukset ovat – sen suhteen että vieritämme heidän huoli-taakkansa omille hartioillemme? Ne jotka pääsevät jokaisesta, joka heidän sydänovillensa kolkuttaa yhden viidenkymmenen dollarsetelin antamisella, ne pääsevät helpolla.

Vaimoni oli mitä ystävällisemmällä äänellä ja käytöksellä ilmoittanut tälle ystävällemme ett'eivät hänen vähäiset kokeensa, vaikka olivat jotenkin sievätekoiset, kumminkaan voisi miellyttää lukuisampaa yleisöä – ettei niillä ollut enemmän voimia leivän hankkimiseen hänellä kuin kesäperhosella auran vetämiseen; ja vaadittiinpa vaimon koko päättäväisyyden mahti selvittämään tuota varmaksi apuatarvitsevalle. Noin ollen on varmuus, ainoa suurin kysymys minkä tuolle raukalle voimme osoittaa.

Surullista oli nähdä, sanoi vaimoni, sitä varjoa, joka synkkänä laskeutui hänen surkastuneille kasvonjuonteillensa, kun tuota varmuutta hänelle tyrkytettiin. Kovaa on hukkuvan nähdä heikon varren, johon hän viimeiseksi on kätensä puututtanut, juurineen irtautuvan maasta; kovaa on, kun seisoo yksin elämän polulla, kuulla viimeisen jäljellä olevan rahansa julistettavan vääräksi. Tiesin, etten sietäisi katsoa noita kasvoja, joille oli tuo tuskan harso toteutunut, ja sentähden, pelkuri kuin olen, panin senkin taakan, kuten usein sitä ennen, vaimoni olalle.

"Mitä voimme tehdä häntä auttaaksemme?" sanoin.

"En todellakaan sitä tiedä," vaimoni vastasi miettiväisen näköisenä.

"Eikö hän voisi saada opettajattaren paikkaa tuossa Tauntonin koulussa?"

"Mahdotointa; Herbert sanoi että jo oli ollut kaksitoista hakijaa."

"Etkö voisi hankkia hänelle neulomistyötä? onko hän käsistään tekevä?"

"Hän on kyllä koettanut sitäkin, mutta hän ei siedä ompeluksen ääressä istua myötäänsä; hän saa pistoksia ja alkaa rykiä, ja sitäpaitsi on tohtori kieltänyt häntä siitä."

"Onko hänellä kelvollinen käsiala?"

"Vaan keskinkertainen?

"Muuten," ma sanoin, "olisi ehkä Steele & Simpson voinut hankkia puhttaaksi-kirjoittamista."

"Voi, heillä on ylimäärin puhtaaksi-kirjoittajia eikä hänellä ole semmoista käsialaakaan että hän mitään ansaitsisi sillä."

"No," lausuin minä, ja pyörin istuimellani ikävissäni, kunnes keksin mielestäni oivallisen selityksen tuolle solmulle, "no, nyt tiedän mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitää naida."

"Ystäväni," sanoi vaimoni, "toivo elatuksen saamisesta, on vaimonpuolelle viimeinen ja kelvottomin syy naimiseen menemiseen. Naimaliitot, jotka rakkauskin rakentaa, eivät kaikisti tule onnellisiksi. Ajattelepas Johanna parkaa."

Johanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti olevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut meillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren sievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin nähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään hyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli nimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan menneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut Johannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi lisää ja samalla rahojen hupeneminen.

"Ellei Johanna olisi nainut", lisäsi vaimoni, "olisi hän nyt ollut terve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut vanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen lastansa vastuksina niskoillani."

"Laske alas ne, lemmittyni", sanoin minä; "miksi itsesi uuvutat toisten ihmisten suruilla ja vastuksilla?"

"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?" vaimoni virkkoi. Sitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, "ei tule tämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti lepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa ovat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin vanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja tänäpänä koetan hälle työtä hankkia."

"Kuinka monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?" kysyin minä. "Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin sisaresta olet kai jo päässyt erillesi?"

"Enpä ole, sitä pahempi," vastasi vaimoni kärsivällisesti, "hän taitaa olla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla. Olen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon väkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada kodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt itsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi minulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja ettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin."

"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss O'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi, ystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta kokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä."

"Täytynee minun se tehdä," sanoi vaimoni huokauksella; "mutta on surkea nähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä."

"Mitä sinä, äitini kerrot?" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten huoneesen.

"Oh, sitä vanhaa tarinaa," vastasin minä. "Mitä olisi tekeminen kanssa-ihmisten auttamiseksi?"

"Vai niin," sanoi Bob, "sitä juuri tulen minäkin äidiltäni kysymään. Koska hän ei syökse tyköään apuatarvitsevaa, tulen minäkin puhumaan Mariannestani. Hän kuolee koito raukka kuuden kuukauden kuluessa sivistyksen uhrina. Asummehan kahdentoista englantilaisen virstan päässä Bostonista huvilassa, joka on varustettu semmoisilla mukavuuksilla, että luulisi siinä tulevan toimeen ilman huolenpitoa ja hoitoa – kaikki on istutettua, itsestään käypää ja itsetekevää ja kuitenkin, minä sen vakuutan, on se talo lopuksi oleva syynä Mariannen kuolemaan. Itse en kaipaa mitään niin paljo kuin hirsihökkelöä, jossa sänky sijaitsee yhdessä seinänsopessa, lapsille telttisänky toisessa, ja jossa sitäpaitsi löytyisi tulisija, pöytä, neljä tuolia, yksi kattila, yksi kahvipannu ja pannukakun paistin – ei muuta mitään. Oivallista oli elanto tuommoisessa talossa toissa kesänä, kun asuin Ylijärven rannalla; ja jos saisin Mariannenkin muutetuksi semmoisiin oloihin, olen varmaa siitä että hän tulisi sekä terveeksi että iloiseksi. Hänen elämänsä vastuksina ovat ylölliset mukavuudet; meillä on huoneita liiaksi, mattoja liiaksi, kukkaisvaaseja ja koristuksia liiaksi, posliini- ja hopeakaluja liiaksi; hänellä on kovin suuri paljous pitsejä, kovin monta vaatekertaa ja kovin monta hattua; lapsilla on suuria kasoja ylimääräisiä vaatteita – ja kaikki tuo saattoa Mariannen vuoteenomaksi ja nyt ma olen tullut teiltä hakemaan apua ja lohdutusta."

"Tuosta en ma sanaakaan käsitä," sanoin minä.

"Asianlaita on niin," jatkoi Bob, "että sittenkun keittiön hoitajamme meni naimisiin ja Alice Kalifornian kultamaihin, näkyy käyneen mahdottomaksi asettaa taloudenhoitomme jotenkin pysyvälle perustuskannalle. Se luku vaimonpuolisia palvelioita, joka siitä lähtein on talossamme ollut, ja ne tuhotyöt, joita ne viimeisen puolenvuoden ajalla ovat aikaansaaneet, käy yli kaiken käsityksen. Eilen sain kuudenkymmenen dollarin velkomiskirjan oivallisen vedenjuoksutus-laitoksemme korjaamisesta ja tapahtuneen vahingon syytä heitettiin kuin sukkulaista kolmen palveliaimme välillä. Biddy vakuutti, yksityisesti puhutellen vaimoani, että Kate piti tapanansa kaataa lakasemansa roskat vedenkulkutorveen, ja kun sitten kerran sattui että yksi tappi kylpyhuoneessa oli jätetty auki, niin että vesi oli valunut ja vahingoittanut salongin kipsikattoa, ryhtyi Marianne mitä suuremmalla varovaisuudella ja arkuudella Katelta tiedustelemaan oliko hän tarkoin seurannut annettuja käskyjä vedenjuoksutus-laitoksen suhteen. Tietysti Kate juhlallisesti vakuutti olevansa syytön: hän ei tehnyt Biddyn lailla, joka heitti kaikkea törkyä torveen ja paiskasi huolimattomasti tapin hukkaan kylpyhuoneessa, niin että tuota oli sekä häpeä että synti nähdä. Annaa, kolmatta tyttöä, kuunneltiin kahden kesken, ja hän sanoi maanantaina Biddyä syylliseksi, tiistaina Katea ja keskiviikkona kumpaistakin syyttömäksi; vaan torstaina hän oli kahakassa molempain kanssa ja hankki pikaista poislähtöä sittenkun oli ensin ilmoittanut muitakin palvelus-kumppaleinsa tekemiä rikoksia niinkuin valheita, näpistelemistä ja kaikenmoista mitä mieleensä sattui; jota syytetyt vuorostaan töytäsivät huoneesen ja Annan selittivät antaneen pienimmälle unijuomaa ja, ollessaan kävelyllä hänen kanssansa, viipyneen tuntikausia eräällä ahtaalla kadulla, jossa kaupungin osassa punarupuli liikkui – sanalla sanoen paljastivat niin kauheita kuvauksia, että Marianne jo uskoi lapsen kuoleman omaksi, ja sairastui itse. Minä olen häntä koettanut lohduttaa mutta hän tekee miten Rachelkin – hän ei anna itseään lohduttaa, hän joutuu vaan semmoiseksi turhan-peräläiseksi, että hän myötäänsä huokaa: 'Ah jospa vain palvelijan saisin, johon voisin luottaa, joka puheessaan noudattaisi totuutta, joka todellakin menisi sinne, mihinkä hän sanoo menevänsä ja todellakin tekee sen minkä sanoo tehneensä!' tämä tällainen eläminen, että hän jättää lapset henkilön huostaan, johon hän ei saata luottaa; että tietää mukavasti varustettua kotiaan ja kauniita kalujaan tiheään tuhoeltavan ja ettei hän taida omaisuuttaan varjella eikä vakoella koska vahinko tapahtuu, eikä tiedä kuka sen tekee, – kaikki tämä saa hänet vielä hengiltä pois, selittää hän, eikä minulla ole syytä noita hänen sanojaan epäillä."

"Tässä," sanoin minä, "on meillä nyt kaksi naista, kumpanenkin henki hieverin sairaana, kumpanenkin sen puutteessa, mitä he toisilleen kyllä voisivat tarjota. Mariannella on kultaa ja tavaraa, mutta hän on vailla talouden hoidossaan semmoista auttajata, jota hänen kulta-kasansa eivät vielä ole voineet hankkia; ja tässä, aivan vieressämme seisoo nainen, joka on vailla leipää, terveyttä, työtä, joka tarvitsee ravitsevaa ruokaa, ystävällistä kohtelua ja hyvää palkkaa. Mikä nyt estää näitä molempia auttamasta toisiaan?"

"Ethän ainakaan tarkoittane", vaimoni lausui, "että holhottimme rupeaisi halpaseksi palvelus-piiaksi Mariannelle? Se ei ikinä käy laatuun."

"Eikö se käy laatuun?" sanoin minä. "Miksikä palvelevan työnteko on halvempaa kuin muu työ? Mitä tuo vaimonpuoli ikinä hankkisi toimitusta itselleen, ei hän voisi ansaita niin paljon että maksettuaan asunnostaan ja elatuksestaan, hänellä olisi jäljillä niin suuri rahamäärä kuin tavallisella lapsen-hoitajalla on palkkaa. Tuosta huolimatta ei että mikään Mariannea pitämästä häntä parempana kuin muita palvelijoita, eli miten mainitaan, kuin perheen jäsentä ainakin."

"Tuo kaikki sointuu sanoissa sangen hyvin," sanoi Bob, "mutta se ei käy päinsä. Tosin Mariannelle ja lapille olisi suureksi siunaukseksi saada luotettava palvelija, ja olisinpa melkein valmis notkistamaan molemmat polveni kiittääkseni sitä hyvästi kasvatettua, toimekasta naista, joka ottaisi meitä siten palvellakseen. Mutta tiedän, ettei se käy laatuun. Tuo väli-laji ihmisiä on niin herkkä-tunteinen, niin vaativa, niin mahdoton mielillä pitää, että sen henkilön, joka ehkä tulisi meille, pitäisi tulla tavallisena palvelijana vaan, eikä minään muuna, ja siihen ei äidin holhottu taida suostua."

"Hän luultavasti pitäisi tuommoista ehdoitusta loukkauksena itseään kohtaan," sanoi vaimoni.

"Ja kuitenkin, kunpa hän vaan tietäisi sen, minä häntä kunnioittaisin sitä enemmän siitä, että hänellä olisi uskallusta ruveta halpasen palvelijan sijalle, kun onnettomuus oli sulkenut häneltä kaikki muut tiet," vastasi Bob.

"Niin," sanoi vaimoni, "kannattaisi kyllä tehdä koetus! mutta pelkäänpä ettei se käy laatuun."

"Siihen pelkoon minä yhdyn," arveli Bob, "mutta kaikissa tapauksissa voisimmehan tehdä koetuksen kuten äitikin sanoi. Jos hänen haluttaa tulla, voin minä luvata hänelle hyvän ja hiljaisen kotielämän, oman huoneen, helponpuoleista työntekoa, sekä jouto-aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen eli mihin hän haluaa käyttää väliaikaa virvoittaaksensa itseään. Kirjoja hänelle kernaasti lainataan ja hänellä on vapaus puutarhassa oleskella, milloin vain hän tahtoo. Sivutusten tämän kanssa sattuu tietysti joitakuita vastahakoisuuksia, mutta jos hän on kernas ottamaan vastaan pahaa hyvän kera, niin voisihan hän meillä koettaa katsoa jos se käy päinsä."

"Varmaankin kuulen tuota lausetta kerrottavan kymmenettä kertaa," sanoin minä, "ja tuo turmiollinen ei käy laatuun, on tiellämme kolkkoin loukkauskivi. Kuinka moni hyvä työ on jäänyt tekemättä, kuinka moni ystävällinen sana on jäänyt lausumatta vain siksi, ettei käy laatuun rikkoa tummaa ennakkoluuloa eli tottumusta! Kuinka monta hyödyllistä työtä, kuinka monta vakaata yritystä hyödyttämiseen, tuo ilkeä: ei käy laatuun, on ehkäissyt! Ja kaikkea tätä sekä sen ohessa paljon muuta, jonka ei pitäisi olla laatuun käypää, pidetään sekä täydellisenä että tenhoovana. Ei, minun välttämätön velvollisuuteni on kirjoittaa artikkeli ihmiskunnan valaisemista ja oikealle tielle viemistä varten – artikkeli tuosta harmillisesta: Ei käy laatuun!"

"Tee se, hyväseni," sanoi vaimoni, "sill'aikaa kun minä käyn Mariannen luona miettimässä mikä ensin on tehtävänä."

"Minä tulen takaisin huomenna," lausui Bob, "saadakseni kuulla tuota oivaa artikkelia, jonka hyväkseen-käyttämistä yleisöltä ei kukaan toivo suuremmassa määrässä kuin minä."