JOHDANTO

Sairaanloisten hengentilain kuvaileminen on kertovalle kirjailijallevaikeimpia tehtäviä, mikä ei aina ota onnistuakseen. Usein ovatsellaiset kuvaukset pintapuolisia, osaksi aivan epätosiakin, muttausein koetetaan niitä kokonaan välttääkin.

Ja kuitenkin on elämän kuvaus epätäydellinen, jos henkiset sairaustilatjätetään pois. Me kohtaamme niitä elämässä useammin kuin itsetiedämmekään, sillä hengen sairaus, jonka syyt ovat niin monilukuiset,ei ole harvinaisempi, kuin joku muukaan sairaus.

Venäjän kirjallisuudessa löydämme lukuisia kertomuksia kaikenlaisistasieluntiloista. Melkein jokainen mainittava venäläinen kirjailija, niinkuin esim.: Gogol, Sollogub, Turgenjev, Pissemsky, Gontsharov,Tolstoi, Soltikov y.m. ovat sellaista esittäneet.

Mutta ei kukaan muu maailman kirjailija ole hengensairasten tilaa niinlaajaperäisesti esittänyt kuin Dostojevsky. Hänen teoksessaan tapaammemelkein kaikki tilat ja kohdat, erakosta alkain, jonka elämä liikkuusäännöllisen ja sairaan tilan välillä, aina raivohulluun saakka.

Mutta ei ainoasti kuvauksiensa lukuun, vaan myös havaantojensaterävyyteen ja hienouteen katsoen ja kertomuksensa elämäntodellisuuteen ja tarkkuuteen nähden on Dostojevsky merkittäväpoikkeus. Venäläiset kirjallisuushistorijoitsijat asettavat hänet tässäsuhteessa Shakespearen rinnalle ja nimittävät hänen koottuja teoksiaantäydelliseksi psychopathologiaksi, mikä on luonnontieteilijänkinarvoista. Käsittääksemme Dostojevskyn mestarillista esitystä, onoikeastaan lyhyt valmistus psychiatriassa tarpeellinen.

Kukin Dostojevskyn lukuisista romaaneista ja kertomuksista sisältäävähintäänkin yhden lajin hengensairautta. Seuraava kertomus tekeesentähden erityisen vaikutuksen, että kertoja itse on henkisesti sairastyyppi ja itsekin nimittää itsensä sellaiseksi.

ENSIMÄINEN YÖ

Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisalukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaallataivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä:"Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia, pahoja ihmisiä?"

Onhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen, mutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!..Puhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituistakuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minuaraskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikkijättivät minua. – Tietysti kysyy jokainen: "Kutka kaikki?" – Jokahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaanosannut hankkia.

Mutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle kokoPietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minutjättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja menimaahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsäkolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpikaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyntai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa – ei ainuitakaankasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynähetkenä, samalla paikalla.

He eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minätunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minäiloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekinsynkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa, jonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuuaina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hänoikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä.Hän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minuakohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla, niin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimmetoisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikinolimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleetnähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimmeehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asianoikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisinatoistemme ohitse.

Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainentunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuintahtoisivat sanoa: – "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalankiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."

Taikka: – "Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus."

Taikka: – "Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt."

Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tuleetänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona. Mutta sitten tulenminä jokapäivä menemään siitä ohitse ettei vain mitään tuostaparantamisesta tapahtuisi noin vain päällemmittäin. Älköön niintapahtukokaan!

Mutta en koskaan ole unohtama erään vaalean ruusunvärisen talonhistoriaa. Se oli niin soma, kivinen, vähäinen huoneus, se katseli niinystävällisesti ja kutsuvasti minuun ja niin ylpeästi kömpelöönnaapuriinsa, että sydämeni iloitsi, niin usein kuin kuljin sen ohitse.Edellisellä viikolla astuskelin minä jälleen tuota katua pitkin ja kunminä silmäilin ystäväni puoleen, kuulin minä valittavaisen huudon: "Heovat minut tahrineet keltaisella värillä!" Raakalaiset! Eivät he olemitään säästäneet, ei edes pylväitä eikä koristeita ja ystäväni onaivan kokonaan keltainen, niinkuin kanarialintu. Sappeni paisuipartaittensa yli tästä näöstä enkä vielä tänäänkään voi tuota niinsurkeasti rumennettua taloa jälleen nähdä, mikä tuonelan värilläsiveltiin.

Näin saattaa nyt lukija käsittää mitenkä minä olen koko Pietarin kanssatuttu.

Maininnut olen jo, että minua vaivasi levottomuus kolme päivää, kunnesvihdoin keksin syyn siihen. Kadullakaan ai löytänyt rauhaa. – Tämä eiollut siellä eikä tuokaan ollut siellä ja mihinkä oli sekään mennyt? – Ja kotonani oli vielä pahemmin. Kaksi ehtoota vaivasin itseänikysymyksellä: Mitä puuttuu minulta sitten tässä sopessani? Mikä tekeeoloni täällä niin kiusalliseksi? Neuvottomana katselin minäviheriäisiä, savustuneita seiniä ja kattoa, missä riippui hämähäkinseittiä, joiden säilyttämisessä Matrena kunnosti itsensä. Minäsilmäilin kaikkia huonekaluja, tarkastelin joka tuolia ja kysyinitseltäni eikö tuo paha siinä olisi? Sillä niinpiankuin ei tuoli niinseiso, niinkuin se eilen seisoi, niin olen aivan raivossani. Minätähystelin ikkunaankin, mutta kaikki oli turhaa, ei tullut olo minullevähintäkään helpommaksi. Sitten juolahti mieleeni kutsua Matrenaa jaantaa hänelle isällisiä varoituksia hämähäkin seitistä erittäinkin jaepäjärjestyksestä yleensä. Mutta hän vain kummastellen katseli minua jameni, sanaakaan sanomatta, tiehensä ja hämähäkin seitit riippuvatvieläkin hyvin säilytettynä samassa paikassa.

Vihdoin, vasta tänä aamuna huomasin minä mistä oli kysymys! Voi! Herientävät kaikki ulos maahuviloihinsa! Anteeksi arkipäiväinen puheeni, mutta en ollut siinä mielessä, että voisin suuria sanoja sommitella, koska kaikki mitä Pietarissa oli eloa, oli lähtemäisilläänmaahuviloihinsa, tai oli jo niihin mennyt, – koska kukin säädyllisennäköinen kunnioitettava herra, joka otti isvossikan, näytti minunsilmissäni kunnianarvoiselta perheenisältä, joka suoritetunpäivätyön jälkeen matkustaa pois virkistyäkseen perheensä parissamaahuvilassaan… Koska kussakin ohikulkijassa oli jotakin niinomituista, mikä jokaiselle vastaantulijalle ilmoitti: "Minä, herrani, olen täällä vain noin sivumenneen ja kahden tunnin kuluttua matkustanmaahuvilaan…"

Aukeni ikkuna, jota hentoset sormet, valkeat kuin sokeri, täristivät, ilmestyi soman tyttösen pää, joka kutsui luokseen erästä astioissakasvavia kukkia kaupittelevaa kulkukauppiasta. Oitis tuli mieleeniajatus, että näitä kukkia ostettiin ei ilahtuakseen niiden hyvästähajusta kolkossa kaupungin asunnossa, vaan viedäkseen ne maahuvilaan.

Pian oli minulla sellainen menestys uudessa omituisessa keksinnössäni, että minä paljaasta ulkonäöstä, hairahtumatta, saatoin sanoa, millämaahuvilalla kukin asui. Kameny-Ostrovan (kivisen saaren) jaApteekkari-saaren ja maahuvilain asukkaat Pietarihovin rautatienvarrella, tunnettiin erinomaisesta loisteliaisuudesta, hienoistakesäpuvuista ja komeista ajopelistä, joissa he kaupunkiin tulivat.Pargolovan ja ympäristön asukkaat tekivät jo heti ensi silmäyksessävaikutuksen järjellisellä vakavuudellaan. Krestovsky-saaren asujametolivat vaatimattoman, iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.

Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen,höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja, tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja jakaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistavakeittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää – nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla, kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivatkuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minustanäytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissamatkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi.Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollutlainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmismatkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisenherran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niinkukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankinvieras kaikille!

Minä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olinjo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näinportinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä meninportin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänytväsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposisielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, ettätodella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevanjostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olinniin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiäsiirretyksi Italiaan, – niin voimallisesti vaikutti luonto minuun, puolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivistenmuurien väliin.

On jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessaluonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaikenvaltansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee jakukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minuajostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla, rakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessäsilmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaakuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima senvaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivatsellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä,että nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuopovi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima jakauneus sekä hurmaava hymyily?

Me katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettäselittää… Mutta vain silmänräpäyksen, – ehkä jo huomenna tapaammejälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot, saman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyenkukoistusajan kuluttua…

Ja me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti jatakaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.

Mutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:

Hyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minälähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähänaikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessäkaupunginosassa.

Minä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minäaina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla eiole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansajakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.

Syrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinenolento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hänkatseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävääkeltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.

"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen", ajattelin minä.Ei hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessanipidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänenohitsensa.

"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunutajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuinkivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei olluterehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämenilakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, …mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänenluokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; elleiolisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertojaon esiintynyt suuren maailman romaaneissa.