ALKULAUSE

Walter Scottin laaja historiallishaaveellisten romaanien sarja pysytteli kauvan yksinomaan skotlantilaisella pohjalla, ja kaikkiaankin on enemmät puolet näistä teoksista omistettu synnyinmaan menneiden vaiheiden kuvailulle ja kansalliselle ihannoimiselle. Vasta kymmenennessä romaanissaan hän ensi kertaa siirtyi rajan yli Tweed-joen eteläpuolelle, arvellen muutoin väsyttävänsä yleisöä alituiseen samanluontoisilla aiheilla ja epäilemättä myös tahtoen koetella voimiansa vieraallakin maaperällä. Täten syntyi "Ivanhoe", joka muualla maailmassa on varmaankin hänen kaikkein suosituin tuotteensa, mutta Britanniassa hiukan oudostellen luettu sen johdosta, että pitkälliset kehityskaudet on siinä sulatettu yhteen kovin selkeästi vastoin oman maan tuttua historiaa. Kun hän oli jälleen eräässä kaksoisromaanissa asettunut varsinaiseen piiriinsä, kuvaten Maria Stuartin päiviä Skotlannissa, esitti kustantaja Constable, että tekijän seuraavaksi yritykseksi soveltuisi vastaava ajanjakso Englannissa, Elisabet-kuningattaren loistokas hallituskausi. Hän toimitteli suurelle romaanisepolle runsaita historiallisia aineksiakin tästä aiheesta ja viehätti tämän suostumaan sitäkin helpommin, kun Scott yhä selvemmin tajusi välttämättömäksi avartaa kuvaustensa alaa.

Elisabet-kuningattaren hovissa liikkuva "Kenilworth", joka on suomeksi julkaistu O.H.K: n 191. n: ona, on toiminnaltaan sovitettu mainehikkaan hallitsijattaren suuruudenvuosien alkupuolelle, v: een 1575. Scott ei tahtonut suoranaisesti puuttua merkkitapauksiin, jotka ovat lukijoille historiasta tunnettuja, vaan pyrki yhden ainoan viikkokauden tapahtumapuitteissa antamaan selkeän kuvan monista senaikuisista henkilöistä, toteuttaenkin tämän tarkoituksensa erinomaisesti. Myöskin ajan henki ja koko silloisen henkisen, valtiollisen ja yhteiskunnallisen uudistustyön luonne ovat siinä kuitenkin osuvasti ilmaistuja kaiken toiminnan perustana, ja sellaisen teoksen lukiessaan tulee saaneeksi oivallista valaistusta historian tiedoille näistä Englannin ensimäisistä tietoisista askelista sivistyksen etunenässä esiintyväksi suurvallaksi. Tiede ja taide, kirjallisuus ja yleinen kansanvalistus saivat silloin suuren herätyksensä, espanjalaisen sotalaivaston tuhoutuminen avasi Englannille tien mahtavimman merivoiman asemaan, ja keskiajan ritarillisuudesta periytynyt seikkailuhalu alkoi luoda valtakunnalle siirtomaita merten takana.

Yhä vaihtelua tavoittaen sijoitettuaan seuraavan romaaninsa ("Merirosvon") toiminnan Shetlannin saarille, saadakseen samalla näyttää kuntoansa vasituisena luonnonkuvaajanakin ja kansatieteellisten seikkain piirtelijänä, ryhtyi Scott "Ivanhoen" ja "Kenilworthin" menestyksestä rohkaistuneena uudestaan käsiksi Englannin historiaan. "Nigelin vaiheissa", joka sekin jo on tähän sarjaan suomennettu, hän käsittelee sitä merkillistä murrosaikaa, jolloin Stuart-suvun heikoin hallitsija, Skotlannin kuningas Jaakko V, oli omatta ansiottaan päässyt Englanninkin valtaistuimelle Elisabetin seuraajana ja antoi yhdistyneen kuningaskunnan kehittyä jokseenkin oman onnensa varassa. Tässäkään teoksessaan ei Scott ottanut seuratakseen huomattavien historiallisten tapausten kulkua, vaan henkilökuviensa ohella – esim. kuningas kaikkine ristiriitaisine ominaisuuksineen on verrattomasti piirretty – sovitti nyt varsin suuren sijan tarkkoihin tutkimuksiin perustuvalle tapamaalaukselle. Valtakunnan henkisen elämän keskus, Lontoo Jaakon hallituksen keskivaiheilla v. 1616, on siinä valaistu harvinaisen eloisasti: menneiltä ajoilta säilynyt vallattomuus, joka alimmissa kansankerroksissa esiintyi nyrkkivaltana, heikon kuninkaan hovipiirissä ja aatelistossa rehentelevänä kevytmielisyytenä ja irstailuna, sai vastapainonsa vakavasta ja vauraasta keskiluokasta, josta oli muodostumassa uusi valtiomahti, molempien yhdistettyjen kansallisuuksien olematta vielä sulautuneita yhteen. Tähän rajaan asettaen leikkisimmän romaaninsa toiminnan Scott antoi likeisessä tulevaisuudessa lymyävän verisen ajan luoda ennerikkaan varjonsa Jaakko-kuninkaan päiviin ja hänen poikaansa, joka sitte Kaarlo I: nä sai sukunsa vikojen sovitukseksi ja päättyneen ajanjakson sinetitsemiseksi laskea päänsä mestauspölkylle.

Scottin teki mieli jatkaa näitä Englannin historian kuvauksia jokseenkin yhtäjaksoisesti, valiten kunkin uuden romaanin polttopisteeksi tuollaisen erillisen ajanjakson keskikohdan. Jo seuraavassa teoksessaan, nimeltä "Huipun Peveril", hän edelleen kehitti tätä hedelmällistä työalaa, ottaen lähtökohdakseen v: n 1651, jolloin Worcesterin taistelu oli ratkaissut Englannin kansalaissodan ja lujittanut Cromwellin aseman maan varsinaisena hallitsijana. Mutta tässä romaanissaan Scott ensi kertaa kompastui pahasti. Hän luontui yleensäkin ottamaan kirjailijatyönsä keveältä kannalta, sivuhommana, jota hän harrasti osittain aikansa kuluksi. Kustantajat taasen olivat haltioituneet hänen romaaniensa tavattomasta menekistä ja houkuttelivat hänet ylettömään tuotteliaisuuteen. Ennen "Nigelin vaiheiden" viimeisten arkkien painatusta oli hän jo myynyt neljä olematonta, tuskin hämärästikään hahmoiltua teosta julkaisijoille (niiden joukossa oli sitte "Quentin Durward" ja kaksi muuta hänen parhaimpiansa), ja käsikirjoitus annettiin latojalle sitä mukaa kuin uupumattomat aivot ja puutumaton käsi ainaisessa kuumeellisessa ponnistelussaan saivat valmista; aivan tavallista oli hänen kyhätä sata tämän kirjan sivua viikossa kuukausi kuukaudelta, kaikkien moninaisten virkatoimiensa ja muiden hommiensa lomassa. Tällaisesta työskentelystä oli tuloksena varoittava tapaus: "Huipun Peveril'issä" johtui Scott vastoin alkuarkeissa ajattelemaansa suunnitelmaa laajentamaan teoksen toiminta-aikaa tavattomasti, kahden vuosikymmenen yli ulottuvaksi, lisäämään liialliseksi niiden henkilöiden lukumäärää, jotka pyrkivät lukijan erityiseen huomioon, liittämään huonosti sommiteltuja ja mahdottomia lisäpiirteitä historian seikkoihin ja jättämään hajallisen juonen hataraksi loppuun asti, kunnes teos oli määrättyyn sivulukuun päässeenä rutosti päätettävä. Monista ansioistaan huolimatta – sillä Scottin jokainen tuote on toki mestarin työtä – tämä romaani vaikuttaa häiritsevästi.

Ei siis ihme, että historiallisen romaanikirjallisuuden varsinainen luoja sittemmin moneen kertaan uudestaan näytettyänsä täyden kuntonsa tahtoi toistamiseen käsitellä aatelisvallan ja kansanvallan, katolilaisuuden rippeiden ja uuden uskon suurta rynnistystä Englannissa. "Woodstockissa" hän v. 1826 asetti jälleen toimintapohjakseen tuon merkillisen vuoden 1651; arvatenkin piti hänen osoittaa, että tämä ajankäänne lopultakin soveltui hänen kirjailijaluonteelleen. Valitettavasti ei yritys nytkään tapahtunut suotuisissa olosuhteissa. Hän oli tehnyt tästä romaanista kustannussopimuksen jo kolmea vuotta aikaisemmin, ja nyt kolmessa kuukaudessa kyhätessään sen hän jo tiesi Constablen olevan joutumassa vararikkoon ja liikkeen osakkeihin omaisuutensa sijoittaneena jäävänsä puille paljaille itsekin. "Woodstock" on siten viimeinen tuote Scottin loistokaudelta; seuraavat viisi vuotta hän hellittämättömästi makseli aherruksellaan puolenkolmatta miljoonan markan velkataakkaa, jonka oli ottanut vastatakseen liikkeen hyvittämättöminä sitoumuksina, ja siihen jättiläisurakkaan hän sortui. Alituinen ahdistus raskautti häntä niin armottomasti, että "Woodstock" "Perthin kaunotarta" lukuunottamatta jäikin hänen viimeiseksi ensiluokkaiseksi teoksekseen; myöhemmät eivät läheskään sovellu hänen parhaimpiensa joukkoon.

Mutta jo "Woodstockissa" ilmenee väsymystä. Scott oli kaikessakin kaunokirjallisessa työskentelyssään hetkellisten tunnelmien ja mieleenjuohtumien noudattaja, joka ei huolitellut käsikirjoitusta enää sen valmistuttua, kuten sanottu. Täten johti alituinen uurastus helposti kaavamaisuuteen, jota edisti sen ajan romanttinen makusuunta. Skotlantilaisissa kansanelämän kuvauksissa hän aina lämpeni, päästessään käyttelemään tuota mehevää murretta ja piirtelemään kaikesta sovinnaisuudesta vapaata arkioloa; hän oli silloin todellinen realisti, maailmankirjallisuuden varhaisimpia. Säätyhenkilöitä esittäessään hän sitävastoin tuon tuostakin eksyi silloisessa kirjallisuudessa kaavautuneeseen kankeaan ja onttoon korupuheluun, jolla ei voinut olla vastiketta todellisuudessa, ja erityisesti esiintyy vika "Woodstockissa", jonka salonkipiireihin asettuessaan Scott ei enää tuntenut mitään uutuuden viehätystä. Toimintaan päästessään hän kylläkin osoittausi yhä edelleen verrattomaksi mestariksi, vaikka hän taasen juonen sommittelussa salli totuudenmukaisuudesta poikkeavia käänteitä. Yksityiskohtiin puuttumatta riittää tässä teoksen laadun mainintaan se lyhyt huomautus, että Scottilla sekä kirjailijana että oman aikansa lapsena oli sepittelyssään puutteita, jotka erityisesti pistävät nykyajan yleisön silmään, ja että "Woodstockissa" ilmenee hänen vikojaan selvemmin ja runsaammin kuin muissa hänen parhaissa teoksissaan. Näihin tämä romaani kuitenkin ehdottomasti kuuluu.

Teosta vastaan heräävät muistutukset eivät nimittäin paljoa merkitse sen mielenkiintoisuuteen ja sekä yleisinhimilliseen että historialliseen arvoon verraten. Edellä on jo huomautettu romaanin vilkkaasta toiminnasta, joka pitää lukijan huomaavaisuuden vireillä. Teos on sitäpaitsi kauttaaltaan voimakkaan ihmiselon sykähtelyä, se sisältää lukuisissa kohtauksissa syvästi tehoavaa oikeata tunnetta ja hienosti esitettyä sielunelämää (esim. Sir. Henry Leen ja hänen poikansa väittely sekä vanhan ritarin sielunkykyjen herääminen 32. luvussa). Monet henkilökuvat esiintyvät lukijalle ilmielävinä yksilöinä, jäämättä enemmän tai vähemmän varjomaisiksi kaavioiksi, vaikka ne on valittu nimenomaan edustamaan eri aatevirtauksia; vakuuttavin kenties on tekopyhä puritani Tomkins, niinkuin Scott yleensäkin on taipuvainen tekemään sivuhenkilönsä elävimmiksi. Ja historiallinen puoli on teoksessa varsin ansiokas.

Sattuvasti esittää tekijä heti ensi sivullaan sen piirin, jossa romaanin toiminta liikkuu, kuvaten aikakauden luonteen muutamilla varmoilla piirroilla. Käydessään sitte laajemmalti tulkitsemaan silloista valtiollista ja yhteiskunnallista käännettä, osoittamalla sen kehityskauden ihmisten vaikuttimia ja pyrkimyksiä, hän saa selkeästi näkyviin, mikä suuri etu historiallisella romaanilla on historiankirjoitukseen verraten. Jos tutkija kuinkakin havaannollisesti esittää tarkoin seulotun ainehiston, niin ei hän parhaallakaan vakavan kerronnan taidolla kykene saamaan henkilöitä liikkumaan ja hengittämään aikakautensa ilmapiirissä läheskään niin todellisesti kuin itse tapaukset kuvastuvat eteemme. Mutta ainoastaan likeisesti tutustumalla noihin henkilöihin kykenemme kunnollisesti tajuamaan koko kehityksen laatua ja merkitystä; ainoastaan siten voimme eläytyä menneeseen aikaan, kuvitella mielessämme niitä ihmisluonnon ja yhteiskunnan voimia, jotka ovat historiaa luoneet. Runoilijaa ja romaaninkirjoittajaa eivät sido historiallisten kuviensa sommittelussa asiakirjat ja muut todisteet, tai todisteitten puute; hän sovittelee eheäksi ja täydentää eläväksi ihmiseksi ne vajavat piirteet, jotka historia tietää mainita. Tällöin ei hänen tarvitse pysytellä historiallisten tapausten oikeassa aikayhteydessä, antaakseen oikean kuvan niiden aiheuttajista, yhtä vähän kuin pidättyä sepittämästä niitä uusiakin. Mitä tarkempi sisäinen näkemys hänellä on ja mitä luontevammin hän osaa tämän taiteellisesti esittää, sitä parempaa ohjausta hän antaa menneisyyden ymmärtämiseen.

"Woodstockissa" ei Scott taaskaan suuresti koskettele historian tärkeitä tapauksia – enemmän kajoaa hän niihin "Huipun Peverilissä" – , vaan tahtoo saada meidät, juuri henkilökuvausten avulla tajuamaan historian kulkua. Hänen esittämänsä tapaukset ovat kehitykselle toisarvoisia, joten on turha ryhtyä tässä katsastamaan, minkä verran ne todellisuudessa pitävät paikkaansa; olkoon vain mainittuna kummallisimmasta – Woodstockin palatsihuvilassa esitetystä kummittelusta – , että parlamentin valtuutetuille tosiaan teki siellä kujeitaan kattoluukun ja ruudin avulla muuan kuningaspuoluelainen kahden ystävänsä kanssa, pitkiksi ajoiksi herättäen taikauskoista pelkoa koko kansassa. Pääpaino on henkilöillä, ja ennen muita herättää huomiota Cromwell, historian vaikeimmin ymmärrettäviä tekijöitä, jota on selitelty mitä ristiriitaisimmin perusteellisissa tutkimuksissakin, niin varovasti kuin nämä ovatkin pysytelleet todistetuissa seikoissa, joten ne eivät ole voineet määritellä hänen todellista luonnettansa kanssaihmisenämme. Tuollaiset tosiseikat eivät puhu puolestaan, vaikka niin sanotaan; ne ovat tulkinta-asioita. Irlantia nujertaessaan kirjoitti Cromwell Droghedan varusväen teurastuksen jälkeen parlamentin puhemiehelle: "Kielsin säästämästä kaupungissa ketään aseellista, ja luullakseni hukkui sinä yönä miekkaan noin 2,000 henkeä. Upseereita ja sotamiehiä pakeni sillan yli toiseen osaan kaupunkia, jolloin satakunta heistä otti haltuunsa Pyhän Pietarin kirkontornin; nämä kieltäysivät tarjotusta armosta, jonkatähden annoin sytyttää tuleen tornin. – Olen vakuutettu siitä, että tämä on Jumalan vanhurskas tuomio noille raakimuksille, jotka ovat tahranneet kätensä niin runsaaseen viattomaan vereen." Elävästi luottaenko siihen, että hän oli taivaan valitsema ja valaisema tuomari, Cromwell teurastutti varusväen, vai tekeysikö hän vain kostonhimonsa peittelemiseksi tuollaiseen uskoon? On epäiltävää, tokko Droghedassa silloin oli enää ainoatakaan soturia, joka oli voinut ottaa osaa niinsanottuihin verilöylyihin v. 1641; unohtiko Cromwell tämän seikan tulistuksissaan, vai luuliko hän toisin vielä jälkeenpäin? Mistä armosta nuo elävältä poltetut kieltäysivät, se on tunnettua silloisesta sodankäynnistä; se armo suotiin pyytämättä joka tilaisuudessa, hakkaamalla maahan kaikki, jotka taistelujen jälkeen saatiin kiinni, ja pistämällä ruumiitten päät seipäisiin. Mutta tarkoittaakokaan hän mitään ulkokultaisuutta tarjouksensa mainitsemisella, vai pitääkö luonnollisena, että muuta armoa ei voitu "kapinallisille" ja pyhän asian vihollisille ajatella? Cromwellin esiintyminen on eri lailla seliteltävää, riippuen tulkitsijan ennakkoluuloista ja ainehistosta.

Niinpä ovat jotkut arvostelijat sanoneet Scottin Cromwellia epätodelliseksi ja "melodramaattiseksi". Miehestä saadulle yleiselle käsitykselle on varmaankin pahimpia kompastuskiviä romaanin loppuratkaisu, jolloin Cromwell keveästi peruuttaa edellisenä yönä antamansa pikaiset kuolemantuomiot; saattaakin arvella, että tekijä vain tahtoi nopeasti johtaa romaaninsa onnelliseen päätökseen, saatuansa sille kylliksi kokoa. Mutta Cromwellin oma taloudenhoitaja on antanut isännästään seuraavan todistuksen: "tavattoman tulinen mielenlaatu, mutta voimakkaan siveellisen hillinnän alainen, ja sääliväinen hentomielisyyteen asti!" Kenties ei Cromwell "Woodstockissa" ole sama kuin tosielämässä, mutta meillä ei hänestä ole vakuuttavampaakaan kuvaa kuin Scottin luonnostelu hänen pääpiirteistään. Se tuntuu tasapuoliselta, se selittää puritanien ajatusmaailmaa, kuten kiihkomielisyyttä, josta kuninkaan mestaus ja monet muut tarpeettomat verityöt olivat ihmetyttävinä ilmaisuina, suuren uskonnollisen ja yhteiskunnallisen tehtävän herättämää itseluottamusta ja heidän toimissaan samalla nähtyä maailmallista järkevyyttä. Cromwellin epäämätön teeskentelytaito, jota ilmenee esim. 8. luvun erinomaisessa henkilöllisessä piirroksessa, ei romaanissa saa suurta painoa arvattavasti senkään vuoksi, että puritanien joukossa tavattua ulkokultaisuutta jo vasiten edustaa Tomkins; sellaiset uskomattomat seikat taasen, kuin on edellämainitussa luvussa C: n salaisten suunnitelmien paljastuminen tuntemattomalle ja epäiltävälle miehelle, eivät kuulu luonnekuvaukseen, vaan juonen hätäkeinoihin.

Tasapuoliselta tuntuu myös Kaarlo II: n kuvailu, – miehen, jota varmasti on liiaksi mustattu toiselta taholta kuten hänen suurta vastustajaansa toiselta. Hänen kevytmielisyyteensä on tosin kohdistettu paljon huomiota romaanissakin, mutta monet muut piirteet vaikuttavat sovittavasti ja ovat todenmukaisia. Erästä "kavalierien" eli kuningaspuoluelaisten ryhmää edustaa Wildrake niinikään kaunistelemattomasti, joskin hän muutoin tuntuu paikotellen liioitellulta, pastori Holdenough on oiva presbyteriläinen hengenmies, j.n.e. Mennyttä aikaa esittää vanha ritari Lee, jotta lukijalle selviää, mitä yhteiskunnallisia muutoksia maassa oli tapahtunut Elisabetin kaudesta kansalaissotaan asti. Hän tuntuu kuitenkin saaneen liian suuren sijan ympäristöönsä verraten, monista mielenkiintoisista piirteistään huolimatta – varsinkin kun Scottin rakastavainen pari tavallisuuden mukaan on jokseenkin merkityksetön. Tekijä itse katsoo hänet päähenkilökseen, kuten näkyy romaanin toisesta nimestä: "Kuninkaan mies"; mutta tämän kuten monen muun hänen romaaninsa rakenteessa on sekin vika, että teos lopultakin jää ilman varsinaista kokoavaa päähenkilöä ja useat esiintyjät yhtaikaa tunkevat siihen asemaan, syrjäisimmistäkin alkaen. Näin ollen ei vanhan ritarin osuus tunnu sopusuhtaiselta, kun hän verrattain vähän vaikuttaa toiminnan kulkuun. Aivan oikeaan osattu muuten on hänen kiintymyksensä Shakespeareen, joka maan sivistyneen säädyn jumaloimana oltuaan joutui varjoon seuraavan sukupolven mullistuksissa, kunnes hänet S.T. Coleridge jälleen nosti esiin 1700-luvun lopussa. Kieltämätöntä on, että erityisten edustajien sovittaminen kullekin yhteiskuntaryhmälle ja aatevirtaukselle häiritsee teoksen luontevuutta ja saa sen näyttämäänkin hieman haaveelliselta; mutta historiallinen merkitys siitä kyllä saa lisää tehoa.

"Woodstock" otettiin ilmestyessään vastaan suurella suosiolla, ja sen suomentamisella on tähän sarjaan saatu eheäksi se käsittely, jonka Scott on kolmessa romaanissa omistanut mitä tärkeimmälle Englannin historian vuosisatajaksolle. Likeisimmin liittyy hänen tuotannossaan "Woodstockiin" sitte muuan varhaisempi romaani, "Hautapatsaiden parantaja" (Old Mortality); v: sta 1679 alkaen se kuvailee Skotlannin puritanien onnetonta kapinaa sitä uskonnollista vainoa vastaan, jonka johdosta Stuartit ainiaaksi menettivät kuninkuutensa. Tekijän elämänvaiheista ja – työstä on mainittu muutamin sanoin "Kenilworth" – suomennoksen alkulauseessa.

Suomentaja.