Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas.

HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.

HORATIO, Hamletin ystävä.

POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.

LAERTES, hänen poikansa.

VOLTIMAND, |

CORNELIUS, |

ROSENCRANZ, | Hoviherroja.

GYLDENSTERN, |

OSRICK, |

Aatelismies. |

Pappi.

MARCELLO, | Sotaherroja.

BERNARDO |

FRANSISCO, sotamies.

REINHOLD, Poloniuksen palvelija.

Sotaväen päällikkö.

Englannin lähettiläitä.

Hamletin isän haamu.

FORTINBRAS, Norjan prinssi.

Näyttelijöitä.

Kaksi haudankaivajaa.

GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.

OPHELIA, Poloniuksen tytär.

Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä, lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Helsingörissä. Terassi linnan edustalla

(Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)

BERNARDO

 
Ken siellä?
 

FRANSISCO

 
Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?
 

BERNARDO

 
Eläköön kuningas!
 

FRANSISCO

 
                  Bernardo?
 

BERNARDO

 
                            Sama mies.
 

FRANSISCO

 
Tulette tunnokkaasti määräaikaan.
 

BERNARDO

 
Kakstoista kello on; käy maata sinä.
 

FRANSISCO

 
Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,
Ja mieltä kourii.
 

BERNARDO

 
                  Onko kaikki ollut
Rauhaista?
 

FRANSISCO

 
           On; ei hiiren hiiskausta.
 

BERNARDO

 
Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
Niin sanokaatte, että kiirehtivät.
 

FRANSISCO

 
He tulevat jo, luulen. – Seis! ken siellä?
 

(Horatio ja Marcello tulevat.)

HORATIO

 
Maan ystäviä.
 

MARCELLO

 
              Tanskan vasalleita.
 

FRANSISCO

 
Jumalan haltuun!
 

MARCELLO

 
                 Hyväst', oiva poika!
Ken vahtivuoross' on?
 

FRANSISCO

 
                      Bernardon vuoro.
Jumalan haltuun!
 

(Menee.)

MARCELLO

 
Hoi! Bernardo!
 

BERNARDO

 
               Mitä?
Horatioko?
 

HORATIO

 
           Samaa sorttia.
 

BERNARDO

 
Horatio, terve! Terve, Marcello!
 

MARCELLO

 
Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?
 

BERNARDO

 
En mitään ole minä nähnyt.
 

MARCELLO

 
Horatio sen mielenhoureeks väittää,
Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
Kanssamme valvomaan, niin että, taas
Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
Sais vahvistaa ja sitä puhutella.
 

HORATIO

 
Pah, joutavia!
 

BERNARDO

 
               Istukaahan hetki;
Ahdistan vielä kerran korvianne,
Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
Min kahten' yönä näimme.
 

HORATIO

 
                         Istukaamme
Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.
 

BERNARDO

 
Menneenä yönä,
Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
Valaisi retkellään sen taivaankulman,
Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi —
 

MARCELLO

 
Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!
 

(Haamu ilmestyy.)

BERNARDO

 
Kuningas-vainaan muoto aivan.
 

MARCELLO

 
                              Sinä,
Lukenut mies, Horatio, puhu sille.
 

BERNARDO

 
Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?
 

HORATIO

 
Niin on; – mun valtaa hämmästys ja kauhu.
 

BERNARDO

 
Puhetta vartoo se.
 

MARCELLO

 
                   Horatio, puhu!
 

HORATIO

 
Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!
 

MARCELLO

 
Se vihoissaan on.
 

BERNARDO

 
                  Kah, se astuu pois!
 

HORATIO

 
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!
 

(Haamu katoaa.)

MARCELLO

 
Se katosi, ei vastata se tahdo.
 

BERNARDO

 
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?
 

HORATIO

 
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.
 

MARCELLO

 
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?
 

HORATIO

 
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.
 

MARCELLO

 
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.
 

HORATIO

 
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.
 

MARCELLO

 
Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
Yöt kaiket alamaista kiusataan?
Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
Mi syynä, että tuskalloinen kiire
Yön tekee päivän apukumppaniksi?
Ken siihen vastaa?
 

HORATIO

 
                   Minä. Ainakin
On huhu tämä: viime kuninkaamme,
Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
Kopean vallanhimon yllykkeestä,
Sotahan vaati; uljas Hamletimme
– Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi —
Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
Menetti voittajalle kaikki maansa.
Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
Kokoillut maattomia huimapäitä,
Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
– Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, —
Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
Pääperustus on meidän varustuksiin,
Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
Ja hälinän ja homman alkujuuri.
 

BERNARDO

 
Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.
 

HORATIO

 
Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,¹
Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet —
Ikäänkuin sallimuksen airuina
Ja johdantona siihen, mitä seuraa —
Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
On meidän maallemme ja kansallemme. —
Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!
 

(Haamu palajaa.)

 
Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. —
Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
Niin puhu!
Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
Niin puhu!
Jos tiedossas on maasi kohtalo,
Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
Niin puhu!
Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
Eläissäs ryöstetyitä aarteita
 

Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)

 
Niin puhu! Seis ja puhu! – Marcello,
Sit' estä.
 

MARCELLO

 
Iskenko ma pertuskalla?
 

HORATIO

 
Tee se, jos ei se jää.
 

BERNARDO

 
                       Se tääll' on.
 

HORATIO

 
                                     Täällä!
 

(Haamu katoaa.)

MARCELLO

 
Se poissa on!
Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.
 

BERNARDO

 
Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.
 

HORATIO

 
Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
Herättää päivän jumalan; sen ääni
Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
Tää seikka vahvistaa.
 

MARCELLO

 
                      Se katosi,
Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
Tuloa Vapahtajan vietetään,
Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
Niin armias ja pyhä on se aika.
 

HORATIO

 
Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —
Nuorelle Hamletille kertokaamme
Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?
 

MARCELLO

 
Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä
Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.
 

(Menevät.)

 
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Juhlahuone.
 

(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS

 
Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
On muisto veres ja siis meidän pitäis
Suruissa huokailla, ja valtakunnan
Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
Niin sentään järki voittanut on luonnon.
Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
Samalla muistellen myös itseämme.
Olemme senvuoks entis-kälymme,
Nykyisen meidän kuningattaremme,
Tään uljaan vallan kruununperijän,
Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —
Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
Hääitkulla ja peijaisriemulla,
Ja tasan ilot, murheet punniten, —
Vihille vienyt, estämättä kuullen
Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —
Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
Valtamme liitteistään on höltynyt, —
Perustuin tähän voiton unelmaan,
Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
Lähetin kautta takaisin ne maat,
Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.
Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
On laita tämä: tässä kirjoittanna
Olemme Fortinbrasin sedälle, —
Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen
Hän panis niille, vallankin kun pestaus
Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
Isompaa valtaa emme anna teille,
Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!
 

CORNELIUS

 
Nyt, kuten aina, sitä osotamme.
 

KUNINGAS

 
Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!
 

(Voltimand ja Cornelius menevät.)

 
Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
Älykäst' anomusta. Mitä voisit
Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
Ei pää niin sydämmelle heimoa,
Suun palvelijaks käsi ei niin altis
Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
Laertes, mitä tahdot?
 

LAERTES

 
                      Kuninkaani,
Suotuista lupaa Ranskaan palata,
Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
Valani tuomaan kruunauksessanne.
Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
Odottain armollista lupaa teiltä.
 

KUNINGAS

 
Suostuuko isäsi! Polonius, sano.
 

POLONIUS

 
Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.
 

KUNINGAS

 
Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —
Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —
 

HAMLET (Syrjään.)

 
Parempi lankoa, poikaa huonompi.
 

KUNINGAS

 
Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?
HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.
 

KUNINGATAR

 
Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —
Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,
Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.
 

HAMLET

 
Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.
 

KUNINGATAR

 
Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?
 

HAMLET

 
Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
Ei musta, juhlallinen muotipuku,
Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
Eik' alas maahan luotu katsanto,
Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
Ja surun ulkokorua vaan nää.
 

KUNINGAS

 
Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
Ett' isällesi murhe-veron maksat.
Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
Surua kantaa; mutta lakkaamatta
Noin valittaa on miehuutonta huolta
Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.
 

KUNINGATAR

 
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.
 

HAMLET

 
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.
 

KUNINGAS

 
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. – Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.
 

(Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius

 
    ja Laertes menevät.)
 

HAMLET

 
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! – ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! – Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,