MOWGLIN VELJET

 
    Chil sääksi tuo nyt yön, min luo
      Mang yökkö irralleen —
    pois karjan vie jo kylätie:
      me käymme liikkeeseen.
    On hetki yön, ja uljaan työn
      saa kynsi, hammas ain'.
    Nyt saaliin, hoi, se saada voi,
      ken pitää Viidan Lain!
 

Yölaulu Viidakossa.

Eräänä hyvin lämpimänä iltana heräsi Seeoneen ylämaassa isä Jolkka kello seitsemän seuduissa päivälevoltaan, raappi itseään, haukotteli ja yksitellen oikoili raajojansa, häätääkseen käpälistä unisen tunnun. Emo Jolkka lojui iso harmaa kuono valahtaneena neljän huppelehtivan, vinkuvan penikkansa poikitse, ja kuu paistoi sisälle luolaan, missä he kaikki asustivat. "Augrh!" urahti isä Jolkka, "on aika käydä taas metsälle"; ja hän oli aikeissa hypätä alas mäen kuvetta, kun pieni tuuheahäntäinen varjo lyyhähti kynnyksen yli ja inui: "Onnea matkalle, oi hukkain päämies; ja menestystä ja lujia valkeita hampaita jalosukuisille lapsillenne, jotteivät konsanaan unhota nälkäisiä tässä maailmassa."

Tunkeutuja oli shakaali – Tabaqui, tähteenlipoja – , ja Intian sudet halveksivat Tabaquita syystä että tämä juoksentelee koiruuksissa, juoruilee ja järsii riepuja ja nahankappaleita kylän rikkaläjiltä. Mutta pelkäävätkin ne häntä, sillä Tabaqui on enemmän kuin kukaan muu viidakossa herkkä menettämään järkensä, ja silloin se unohtaa milloinkaan pelänneensä ketään, juoksennellen metsässä ristiin rastiin puremassa kaikkea tiellensä sattuvaa. Tiikerikin pinttää piiloon pikku Tabaquin hulluna kiertäessä, sillä hulluus on villin eläimen häpeällisin onnettomuus. Me nimitämme tautia vesikauhuksi, mutta he ovat sen nimeksi antaneet dewanee'n – hulluuden – ja pakenevat.

"Astu siis sisälle ja katso", vastasi isä Jolkka jäykästi; "mutta täällä ei ole ruokaa".

"Sudelle ei", intti Tabaqui; "mutta näin halvalle olennolle riittää kuiva luu juhla-ateriaksi. Onko meistä, gidurlog'ista [shakaalikansasta], valitsijoiksi ja nirsoilijoiksi?"

Hän tepasteli luolan taustalle ja löydettyään kauriin luun, mihin oli vielä jäänyt hiukan lihaa, istuutui vireästi rouhimaan sen päätä.

"Kiitos ja kunnia tästä hyvästä ateriasta", hän kehui huuliansa nuoleskellen. "Ovatpa jalosukuiset lapsenne kauniita! Noin suuret silmät! Ja noin nuoria vielä! Niinpä niin, olisihan minun pitänyt muistaakin, että kuningasten lapset ovat miehiä alun pitäin."

Nähkääs, Tabaqui tiesi yhtä hyvin kuin kuka tahansa, ettei ole mitään niin pahaenteistä kuin lasten kiitteleminen niiden kuullen; ja häntä huvitti nähdä emo ja isä Jolkan kiusaantunut katsanto.

Tabaqui istui hiljaa, ilkikuristansa nauttien, ja virkahti sitten pahansuovasti:

"Shere Khan, Iso Itse, on muuttanut metsästysaluettansa. Hän aikoo nousevana kuukautena käydä riistansa tästä ylämaasta, niin kertoi hän minulle."

Shere Khan oli Waingunga-joen partailla kahdenkymmenen mailin päässä oleksiva tiikeri.

"Hänellä ei ole mitään oikeutta", – aloitti isä Jolkka vihaisesti – ', "Viidakon Lain kautta hänellä ei ole mitään oikeutta vaihtaa olosijojaan ilman asianmukaista varoitusta. Pelottaa mokoma jok'ainoan otuksen kymmenen mailin alalta, ja minun – minun täytyy näinä päivinä hankkia saalista kahden edestä."

"Hänen äitinsä ei häntä suotta nimittänyt Lungriksi [Nilkuksi]", puuttui rauhallisesti puheeseen emo Jolkka. "Häneltä on syntymästään saakka yksi jalka ollut rampa. Senpä vuoksi hän on pyytänyt pelkkää karjaa. Waingungan kyläläiset ovat häneen vihastuneet, ja hän on tullut tänne vihastuttamaan meidän kyläläisiämme. Ne sitten penkomaan häntä kauttaaltaan viidakosta hänen ollessaan tipo tiessään, ja meidän on lapsinemme lähdettävä pakosalle, kun ruoho sytytetään palamaan. Olemmepa totisesti kovin kiitollisia Shere Khanille!"

"Kerronko hänelle teidän kiitollisuudestanne?" kysyi Tabaqui.

"Ulos!" ärähti isä Jolkka. "Ulos pyyntiin herrasi matkassa. Olet jo tehnyt kylliksi kiusaa yhden yön osalle."

"Minä menen", taipui Tabaqui tyynesti. "Voitte kuulla Shere Khanin alhaalta tiheiköstä. Olisin voinut säästää itseltäni viestin vaivan."

Isä Jolkka kuunteli, ja pikku joelle viettävän laakson pohjukasta nousi kuivaa, vihaista, marmattavaa vinkunan tuherrusta, jota pistelee tiikeri silloin kun ei ole saanut siepatuksi mitään eikä piittaa vaikka koko viidakko saa tämän tietoonsa.

"Hölmö!" tuhahti isä Jolkka. "Aloittaakin yön urakan moisellac menoamisella! Luuleeko hän meidän kauriitamme lihavien Waingunga-mulliensa laisiksi?"

"Hst. Ei se tän'iltana pyydä mullia eikä kaurista", arveli emo Jolkka. "Ihmistä se." Vinkuna oli vaihtunut pörräävän kehräämisen tapaiseksi ja tuntui tulevan joka ilmansuunnalta. Se ääni se hämmennyttää ulkosalla nukkuvia puunhakkaajia ja mustalaisia, toisinaan juoksuttaen heidät suoraa päätä tiikerin syliin.

"Ihmistä!" kertasi isä Jolkka kokonaan paljastaen valkeat hammasrivinsä. "Huh! Eikö riitä vesikuopissa kovakuoriaisia ja sammakoita, hänen tarvitsemattansa syödä ihmistä ja vielä meidän maallamme!"

Viidakon Laki, joka ei koskaan syyttä säädä mitään, kieltää kaikki pedot syömästä ihmistä muulloin kuin tappamisen tapahtuessa lasten opastamiseksi tappamisen taidossa, ja silloinkin on pyytäminen toimitettava oman lauman tai heimon metsästysalueen ulkopuolella. Todellisena syynä tähän on se, että ihmispyynti ennemmin tai myöhemmin saattaa paikalle norsujen selässä ratsastavia valkeita miehiä pyssyineen sekä satoja ruskeita miehiä, joilla on matkassa gongeja [rumpuja], raketteja ja soihtuja. Silloin kärsii jokainen viidakon asukas. Pedot itse mainitsevat keskenänsä syyksi sen, että ihminen on kaikista elollisista heikoin ja suojattomin, joten on urheilun kannalta sopimatonta koskea häneen. Sanovat myös – ja totta se onkin – että ihmisensyöjät käyvät kapisiksi ja menettävät hampaansa.

Kehrääminen paisui äänekkäämmäksi ja päättyi tiikerin hyökkäyksen täysikurkkuiseen "aaarh!" – karjaukseen.

Sitten pääsi Shere Khanilta ulvahdus – epätiikerillinen ulvahdus. "Hän on iskenyt harhaan", huomautti emo Jolkka. "Mikä siellä onkaan hätänä?"

Isä Jolkka juoksi muutamia askelia ulos ja kuuli Shere Khanin ryteikössä piehtaroiden ähisevän ja morajavan vimmastuneesti.

"Sillä hölmöllä ei ole ollut sen enempää älyä kuin syöksähtää puunhakkaajain leirituleen ja polttaa jalkansa", murahti isä Jolkka. "Tabaqui on hänen matkassaan."

"Jokin tulee ylös mäkeä", virkkoi äiti Jolkka kipristäen toista korvaansa. "Käypä valmiiksi."

Pensaat kahahtelivat hiukan tiheikössä, ja isä Jolkka painalsi lanteet alleen, valmiina hyppäykseen. Sitten, jos olisitte ollut katselemassa, olisitte nähnyt mitä ihmeellisimmän ilmiön – suden ehkäistynä keskellä hyppäystänsä. Hän ponnahti ilmaan ennen kuin huomasi minkä kimppuun oli hyökkäämässä, ja yritti sitten pysähdyttää vauhtiansa. Tuloksena oli neljän tai viiden jalan korkuinen kohtisuora hyppy ja putoaminen melkein paikalleen takaisin.

"Ihminen!" hän ärähti. "Ihmisen pentu. Katso!"

Ihan hänen edessään, pidellen matalasta oksasta, seisoi alaston ruskea lapsonen, joka hädin kykeni kävelemään – niin pehmoinen pikku palleroisen pahainen kuin on konsanaan yön selkään suden luolalle sattunut. Hän kohotti katseensa isä Jolkan kasvoihin ja nauroi.

"Onko se ihmisen pentu?" ihmetteli äiti Jolkka. "En ole sellaista koskaan nähnyt. Tuo se tänne."

Omia penikoitaan siirtelemään tottunut susi pystyy tarpeen tullen kantamaan munankin särkymättömänä suussaan, ja vaikka isä Jolkan leuat likistivät lapsen selän väliinsä, niin ei ainoakaan hammas ollut edes naarmua raapaissut, hänen laskiessansa pienokaisen alas penikkain joukkoon.

"Onpa se pieni! Ja niin alaston, ja – niin rohkea!" puheli emo Jolkka leppeästi. Lapsukainen tungeksi penikkain lomitse päästäkseen lämpöiseen turkkiin turvautumaan. "Ahei! Hän ottaa ateriansa toisten keralla. Ja tämä siis on ihmisen penikka. Onkopahan konsanaan ollut sutta, joka olisi saattanut kerskua ihmisen penikan löytyvän lastensa seassa?"

"Olen kuullut tuolloin tällöin sellaista sattuneen, mutta en koskaan meidän laumassamme enkä minun päivinäni", vastasi isä Jolkka. "Hän on kauttaaltaan karvaton, ja voisin hänet tappaa jalkani kosketuksella. Mutta katsos, hän tähyilee meihin eikä ole peloissaan."

Kuutamo sulkeutui luolan suulta, sillä Shere Khanin iso nelikulmainen pää ja hartiat työntyivät aukkoon. Tabaqui vikisi hänen takanaan: "Herra hyvä, herra hyvä, tänne sisälle se meni!"

"Shere Khan osottaa meille suuren kunnian", lausui isä Jolkka, mutta hänen silmänsä säihkyivät suuttumusta. "Mitä Shere Khan tarvitsee?"

"Saaliini. Ihmisen penikka tuli tätä kautta", vastasi Shere Khan. "Sen vanhemmat ovat pötkineet karkuun. Anna se minulle."

Shere Khan oli hyökännyt puunhakkaajanuotiolle, kuten isä Jolkka oli sanonut, ja korventuneet käpälät kirvelivät vimmaa herättäen. Mutta isä Jolkka tiesi, että luolan suu oli liian ahdas tiikerin päästä sisälle. Jo nytkin olivat Shere Khanin hartiat ja etukäpälät hervottomat tilan puutteesta kuten miehen, joka yrittäisi tapella tynnyrissä.

"Sudet ovat Vapaa Kansa", väitti vastaan isä Jolkka. "He ottavat määräyksensä lauman Päältä eivätkä miltään riimukyljeltä karjanraastajalta. Ihmisen pentu on meidän – tappaaksemme, jos tahdomme."

"Teidän tahtomisenne ja tahtomatta olemisenne! Mitä sinä siinä tahtomisistanne latelet? Kautta tappamani sonnin, pitääkö minun nuuskia röhötellä oikeudenmukaista riistaani sinun koiranluolastasi? Minä, Shere Khan, se puhun!"

Tiikerin karjunta täytti luolan ukkosjyrinällä. Emo Jolkka ravistihe irti penikoista ja hypähti esiin, silmät kahtena viheriänä kuuna pimeästä leimuten Shere Khanin säihkyviä silmiä vasten.

"Ja minä, Raksha [Demoni], se vastaan. Ihmisen pentu on minun, Lungri – minusta minun! Häntä ei tapetakaan. Hän saa elää juostakseen lauman mukana ja pyytääkseen lauman mukana; ja lopulta, kuulehan, sinä pienten alastomien pentujen ahdistaja – sammakonsyöjä – kalansurmaaja – hän metsästää sinua! Nyt lähdekin, taikka tappamani sambhurin kautta (minä en syö mitään nälänkuoliasta karjaa) sinä menet takaisin äitisi luo, sinä viidakon korvennettu peto, nilkumpana kuin olit maailmaan tullessasi! Pois!"

Isä Jolkka katseli kohtausta hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut ne päivät, jolloin hän rehellisessä ottelussa viideltä muulta sudelta voitti itselleen emo Jolkan, kun tämä juoksi laumassa eikä ollut kohteliaisuudesta Demonin nimeä saanut. Shere Khan olisi saattanut tehdä tenän isä Jolkalle, mutta hän ei voinut ryhtyä vastustamaan emo Jolkkaa, jolla oli paikan edut puolellaan taistellakseen kuolemaan asti. Muristen peräytyi hän sen vuoksi luolan suulta ja huusi ulkoilmaan päästyänsä:

"Kukin koira haukkuu omalla kartanollaan! Saadaan nähdä, mitä lauma sanoo tästä ihmisenpentujen elättämisestä. Pentu on minun, ja minun hampaisiini hän lopuksi joutuu, te töyhtöhännät varkaat!"

Emo Jolkka heittäysi läähättäen penikkain keskeen, ja isä Jolkka virkkoi hänelle vakavasti:

"Shere Khan puhuu tämän verran totta. Penikka on näytettävä laumalle.

Tahdotko vielä pitää hänet, äiti?"

"Pitää hänet!" henkäisi toinen. "Hän tuli alasti, yöllä, yksinään, kovasti nälissään; kuitenkaan hän ei pelännyt! Katso, hän on jo työntänyt syrjään yhden minun lapsistani. Ja tuo rampa teurastaja olisi tappanut hänet ja pötkinyt Waingungalle, kyläläisten täällä kostoksi pöyhiessä kaikki pesämme! Pitää hänet! Pidänpä totisesti. Makaa alallasi, pikku sammakko. Voi sinua Mowglia – sillä Mowgli Sammakko olkoon nimesi – tulee aika, jolloin sinä metsästät Shere Khania niinkuin hän on sinua metsästänyt."

"Mutta mitähän sanoo laumamme?" aprikoitsi isä Jolkka.

Viidakon Laki määrää ihan tarkalleen, että susi saa naidessaan vetäytyä pois laumastaan; mutta niin pian kuin hänen penikkansa kykenevät koivilleen on hänen tuotava ne laumakäräjiin, joita yleensä pidetään kerran kuussa täyden kuun aikana, jotta toiset sudet sittemmin voivat ne todeta. Sen tarkastuksen perästä saavat penikat vapaasti juosta missä mielivät, ja kunnes ovat ensimmäisen kauriinsa tappaneet, ei mikään puolustelu kelpaa, jos täysikasvuinen lauman susi surmaa jonkun heistä. Rangaistus on kuolema, jos murhaaja löytyy; ja jos ajattelette hetkenkään, niin teidän täytyy käsittää, ettei voi toisin olla.

Isä Jolkka odotti, kunnes hänen penikkansa pystyivät hiukan juoksemaan, ja sitten hän laumakokouksen yönä vei heidät ja Mowglin ja emo Jolkan Käräjäkalliolle – kivenjärkäleiden ja paasien kattamalle mäelle, missä sata sutta saattoi piilotella. Akela, iso harmaa Yksinäinen Susi, joka johti koko laumaa voimalla ja viekkaudella, makasi omalla lohkarellaan pitkin pituuttaan, ja hänen alapuolellaan istui nelisenkymmentä kaiken kokoista ja näköistä hukkaa, aina mäyränkarvaisista veteraaneista, jotka kykenivät yksinään käsittelemään kaurista, nuoriin mustiin kolmivuotiaisiin saakka, jotka luulivat kykenevänsä. Yksinäinen Susi oli nyt vuoden ajan johtanut heitä. Hän oli nuoruudessaan kahdesti pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran oli hänet piesty ja heitetty raatona makaamaan; hän siis tunsi ihmisten tavat.

Kalliolla puhuttiin peräti vähän. Penikat peuhtoivat ryhmänä keskellä kehää, jossa heidän vanhempansa istuivat, ja tuon tuostakin pistäysi joku vanhempi susi hiljaisesti jonkun penikan luo, silmäili häntä tarkoin ja palasi sitten äänettömin askelin paikalleen. Toisinaan joku emo työnsi penikkansa kauas ulos kuutamoon, ollakseen varma siitä, ettei häntä ollut jätetty huomioon ottamatta. Akela huuteli paadeltansa: "Te tunnette Lain – te tunnette Lain. Katsokaa tarkoin, oi sudet!" ja hätäilevät emot kertailivat: "Katsokaa – katsokaa tarkoin, oi sudet!"

Viimein – ja emo Jolkan niskaharjakset nousivat tämän hetken tullessa – isä Jolkka työnsi "Mowgli Sammakon", kuten häntä nimitettiin, keskukseen. Tämä istui siinä naurellen ja kuutamossa kimaltelevilla kivikristalleilla leikkien.

Akela ei edes kohottanut päätänsä käpäliltään, vaan pitkitti yksitoikkoista huutoansa: "Katsokaa tarkoin!" Louhikon takaa kuului kumajavaa karjuntaa – Shere Khanin ääni: "Pentu on minun. Antakaa se minulle. Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?" Akela ei korviansakaan höristänyt, ei muuta sanonut kuin: "Katsokaa tarkoin, oi sudet! Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on kenenkään muun kuin Vapaan Kansan käskyjen kanssa? Katsokaa tarkoin!"

Kuului jyrisevää murinaa monestakin kurkusta, ja muuan nuori neljännellä vuodellaan oleva susi sinkosi takaisin Shere Khanin kysymyksen Akelalle: "Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?"