OSA I

(1887.)

SUOMENTAJALTA

Hauskempaa ja luonnonraittiimpaa lukemista sekä nuorille että vanhoille, kuin tämä kotimaamme urheiluoloja kuvaileva kertomuksien kokoelma tarjoo, lienee vaikea löytää. Ruotsinkieliselle yleisölle tunnetulla taidollaan on kansalaisemme O. Wetterhoff tässä kuvannut niin hyvin sporttimiehen eleensä kuin eräitä kansamme luonteelle omituisia piirteitä, jotka jokainen on todellisiksi huomaava. Kaikkialla viehättää nimittäin lukiaa tapahtumain ja seikkailujen todenperäisyys. – Missä määrin suomennokselleni, joka useista nähtävistä syistä ei ole ollut niinkään helppo tehtävä, olen voinut antaa alkukielen miellyttävän ja luontevan asun, sen ratkaiskoon lukia itse. Mutta luulen sen ainakin sisällyksensä vuoksi voittavan yleisön suosiota.

Samalla kun toivotan tälle ensimmäiselle suomenkieliselle urheilukirjalle runsaasti lukioita, niin toivon sen olevan jonkunlaisena virikkeenä herättämään eloon suomenkielisenkin urheilukirjallisuuden.

Helsingissä uuden vuoden yönä 1887.

Suomentaja.

ALKULAUSE

Syynä kirjani kirjoittamiseen oli se, että joukko metsästäjiä. Hämeen metsästysseuran jäseniä, jotka tämän vuoden kolmena alkukuukautena muutamaa susiparvea kestävyydellä hätyyttivät Hämeenlinnan lähimmäisissä pitäjissä, antoi allekirjoittaneen huoleksi pitää pöytäkirjaa metsästyksen tapahtumista. Koska apunamme oli kolme venäläistä sudenajajaa, joiden sudenajotapa lienee heidän kotimaansa ulkopuolella tuntematon, niin arvelimme kertomuksen retkistämme teroittavan tietoja heidän metsästystavastaan, samalla kun todenperäiset metsästyskuvaelmat suovat metsästäjille huvittavaa lukemista.

Osaaottajain kertomukset saloilta ja vesiltä merkillisistä metsästys- ja pyyntiretkistä ylensivät noiden laajojen samoiluretkien ja lepohetkien viehätystä. Sentähden päätimme, että nuo eri seutuja ja eri aikoja kuvailevat kertoelmat toimitettaisiin omien kertomuksien ohella painoon.

Metsästyskirjallisuus Itämeren pohjoisissa maissa on köyhänlainen ja kun kohta koittanee se aika, jolloin salomaiden suurimmat petoeläimet – karhu, susi ja ilves – myös näilläkin mailla ovat melkein sukupuuton partaalla, niin onhan jo paikoillaan, että tarkemmin kuin tähän saakka kerrotaan niiden metsästyksestä. Sopinee odottaa, että metsästys pohjolassa vielä kerran esitetään laajassa sivistyshistoriassa, jolle ei voisi olla muuksi kuin hyödyksi, että sitä ennen eri seudut ja eteväin metsämiesten mainetyöt ja kokemukset erityisesti kuvattaisiin. Senlaisesta historiasta tulee puuttumaan paljo, sillä ajoissa ei ole tehty muistoonpanoja metsäin muinaisesta laajuudesta eri seuduilla, metsänriistan runsaudesta ja sen vähenemisestä viljelyksen levitessä y.m. Vielä elää moni metsästäjävanhus, jonka muistot saloilta, äsken mainitussa tarkoituksessa, sietäisivät tulla säilytetyiksi jälkimaailmalle. Koska ripeyden harrastus on viime aikoina nähtävästi lisääntynyt, niin luultava on, että kaikilla aloilla aletaan innokkaammin näitä asioita tutkia, ja että metsästyksen ystävät täällä metsärikkaassa pohjolassa tulevat ahkerammin toimittamaan kertomuksiansa painoon.

Olot näyttävät lupaavilta, sillä viime vuosina on useilla seuduilla perustettu metsästysseuroja. Vaikkapa näiden yhdistyksien alkuperäinen tarkoitus onkin ollut saada huvittavilla metsästysretkillä nauttia seuraa, niin voi kuitenkin olettaa, että niiden jäsenet ymmärtävät omat etunsa ja että kasvava velvollisuuden tunto saattaa heidät toimimaan siihen suuntaan, että metsänvilja pääsee karttumaan, joka juuri voi tapahtua petoeläimiä ahkeraan hävittämällä, samalla kun se tarjoo miellyttävää metsästyshupia.

Tuntuvan viehätyksen tälle saloilta ja vesiltä saatujen kertomuksien kokoelmalle antaa se, että Suomen kuuluisin karhuntappaja, tuo 84:n vuotias Eero Heinäkangas on hyväntahtoisesti kertonut mainerikkaan metsäelämänsä muistot ja antanut kirjan arvoa korottavan kuvansa.

Onni Wetterhoff.

EERO JUHANI HEINÄKANGAS JA HÄNEN KARHUMAJANSA HÄMEESSÄ

EERO JUHANI MIKONPOIKA HEINÄKANGAS

Luonnollistahan on, että Suomen kuuluisain karhunampujain Nestori, 84:n vuotias Heinäkangas saa ensi sijan näissä kuvaelmissa. Päätin käydä häntä tervehtimässä kuullakseni vanhuksen omilta huulilta muistoja hänen vaiherikkaan miehuutensa ajalta. Eräänä kauniina päivänä Huhtikuun loppupuolella matkustin Hämeenlinnasta suomalaisessa kirjallisuudessa tunnetun henkilön, nimimerkin P. E:n kanssa, joka jo vanhastaan oli tuttu iäkkäälle Heinäkankaalle ja myös kerran antanut Suomen Kuvalehteen ukon muotokuvan ja elämäkerran.

P. E. pelkäsi meille tulevan vaikeaksi saada vanhuksen laveammalti kertomaan meille urotöistään, sillä hän oli aina ollut enemmän toimen mies kuin moni puheen miehistä. Minä toivoin voittavani hänen luottamuksensa kertomalla niistä sudenajoista, joita sinä talvena oli toimitettu, ja juuri niillä metsämailla, joilla Eero Heinäkangas oli sitkeästi taistellut metsäin kuningassukua vastaan ja vihdoin kaatanutkin koko hallitsiasuvun sukupuuttoon. Asiain meno osoittikin minun otaksuneen oikein.

Kunnioitusta herättävä vanhus otti meidät ystävällisesti vastaan, ja kohta olimme vilkkaassa keskustelussa. Hän sanoi, että hän koko talven suurella jännityksellä oli seurannut sudenajoja, ja että hänkin olisi kyllä niihin osaa ottanut, jolleivät hänen vanhat jalkansa olisi olleet liian kankeat hiihtämiseen. Kertoessani hänelle kuinka sudet useinkin olivat saarrettuina, vaan ratkaisemalla hetkellä joko luottamattoman ajoväen tai taitamattoman pyssymiehen hutiloimisen tähden pääsivät karkuun, pudisti ukko huolestuneen näköisenä päätään, samalla kuin hän useinkin jutteli yhtäläisen sattuman omilta retkiltään. Luultua varovaisuutta ei kuultu, ei nähty. Päinvastoin sanoi hän mielellään suovansa, että hänen muistelmansa pantaisiin paperille toisten metsästäjäin huviksi ja painettaisiin yhdessä viime aikojen metsämiesten urotöitä kuvailevien kertomuksien kanssa. "Mitään tapausta karhunajoilta ei ole unohtunut", sanoi hän, "vaan kun on elänyt yhdeksättäkymmentä vuotta, niin ovat muistot useat ja vaikeaksi tulee niiden järjestäminen; tahdon kuitenkin kertoa kaikki sen mukaan kuin ne itsestään muistooni juolahtavat." Vähemmin miellytti häntä vastata kysymyksiin, jotka eivät koskeneet hänen metsästysmuistojaan; ystävällisesti hän kumminkin antoi meille tietoja, mistä vain halusimme niitä saada.

Noin 1795 vuoden vaiheilla oli hänen isänsä ostanut Hauhon pitäjäässä ja Heinäkankaan kylässä olevan Heikkilän perintötilan. Maatila oli ennen muinoin kuulunut Harvialan suureen herrastaloon, johon vielä nytkin kuuluu suurin osa Vanajan pitäjää. Hän sanoi sen maksaneen 90,000 talaria, ja 1,000 talaria teki siihen aikaan 60 riksiä. Eero Juhani syntyi 1799. Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.

Kolme eri kertaa oli Eero poikasena nähnyt karhun kaatavan eläimiä.

Äänettömänä kauhistuksesta näki hän kerran, kuinka karhu parin sadan sylen päässä kaatoi täysikasvuisen hevosen ja kantoi sen sitten uuden aidan yli. Toisella kertaa oli hän 10:ntä nuorta nautaa yksin paimentamassa sydänmaalla ja keskellä päivää istualleen puunrungolle nukahtanut, vaan äkkiä herännyt eläinten mölinästä ja nähnyt, miten karhu kauan oli saanut nujuta, ennenkuin sai toisella kämmenellään kannosta kiinni, jolloin se heti paiskasikin elukan kenttään. Tapettuaan lehmän, repimällä auki kaulan, jossa suuret valtimot kohta verta vuosivat, raateli karhu utaret ja ahmi ne suuhunsa, repäsi sen jälkeen vatsan halki ja alkoi työskennellä sisälmyksiä. Koko ajan istui tuo 9-vuotias Eero liikkumatonna peljästyksestä; toiset raavaat hyökkäsivät monta kertaa pedon kimppuun, joka pahoin repikin useita, kunnes ne hännät suorana möykyen pakenivat kotiinsa. Kun karhu oli syönyt itsensä kylläiseksi ja mennyt matkoihinsa, viipyi Eero kauan ennenkuin pelosta vapisevana hiipi kotiansa. Samanlaisen tapauksen näki hän muutamia vuosia vanhempana; mutta silloin hän olikin jo uskaliaampi, ja ajoi karjuen ja kiviä heitellen otson pakoon. Lehmän utaret olivat jo kuitenkin niin pahoin revityt, että se kotiin tultuaan teurastettiin.

1808 vuoden sodan muisti Heinäkangas hyvin. Ryssät kun lähestyivät, niin vietiin naiset ja lapset sekä irtaimisto Kontuvuoren erämaahan, jonne ne piiloitettiin useiksi viikoiksi. Ei hän muistanut että veriviholliset juuri muuta väkivaltaa harjoittivat, kuin että aitoista ryöstivät ruoka-aineet, jotka sentään osaksi maksoivat, ja ottivatpa myös muutamia hevosiakin.

Savutuvat – pirtit – olivat hänen lapsuutensa aikana yleiset näillä seuduin Hämettä; mutta Heinäkankaan kylän talonväki asui kuitenkin tuvissa, joissa oli takat ja lattiat. Hän kertoi vanhempainsa tuvan lattian olleen halotuista, päältäpäin veistetyistä kyynärän levyisistä tukeista; tupa oli sittemmin poroksi palanut, vaan naapuritalossa olisi vielä tupa, joka on rakennettu niin karkeista tukeista, ettei niiden vertaisia kylän metsistä enää löydy. Siihen aikaan, tuumaili hän, olivat rekien jalakset ja kärryjen pyörät raudoittamattomat, ja sellaisilla ajoneuvoilla oli hän useat kerrat matkannut aina Turkuun saakka, liinaa myymään ja suoloja ostamaan.

Eero Juhanin isä oli ahkera metsämies. Hän oli haaskalta ampunut ja kuopista saanut susia yhteensä 40; mutta ei hän koskaan ollut antautunut otteluihin mesikämmenen kanssa. Pikkuruisena poikanulikkana sai Eero usein seurata isäänsä, kun tämä lähti metsälle oravien ja metsälintujen ammuntaan. Setältään sai hän 10-vuotiaana vanhan ratsupistoolin ja sillä hän aloitteli metsästäjäuraansa. Ei hän muistanut koskaan otusta pistoolillaan osanneensa, vaan uutterasti hän tuhlaili ruutia isän ruutisarvesta ja riemuitsi pauketta kuullessaan. Kerran pääsi hän jäniksen jälille ja ampui kahden askeleen matkalta päin mäntyyn; jänis otti niin pitkän hypyn että molemmat takajalat katkesivat, ja Eero kantoi metsästä ensi saaliinsa kotiin. Hän oli vieläkin aivan vakuutettuna siitä ettei se luoti ollut, joka jänikseltä sääret taittoi.

Kun Eero täytti 14 vuotta, antoi isä hänelle luodikon ja siitä päivästä aikain paloi hänen mielensä synkkiin metsiin, joissa siihen aikaan oikein vilisi metsänviljaa. Mutta nyt kun on metsälintuja niukasti, niin on vaikea ajatellakaan sen runsautta niihin aikoihin kun ukko Heinäkangas alotti metsästäjäuransa. Hän kertoi muutamana keväänä kaukaa kuulleensa selittämätöntä melskettä suon keskeltä eräältä kangassaarelta, jolta hän metson soitimen aikana joka vuosi oli saanut runsaan sadon. Pyssyn kantaman päähän hiivittyään näki hän yli 100 koppeloa ja joukon metsoja, jotka tappelivat niin että höyhenet pölisivät. Useimmat koppelot istuivat puissa ja katselivat sieltä taistelua maassa. Paljo oli kukkoja, jotka eivät uskaltaneet osaa ottaa tappeluun, vaan pysyttelivät jonkun matkan päässä puiden alemmilla oksilla, joilta ne helposti tipautteli pienireikäinen luoditko, jonka heikot laukaukset eivät soidinta häirinneet. Monena vuonna peräkkäin ampui hän (vuosittain) noin 30 ja 40, joista enin osa metsoja. Paljo oli hän ampunut korpimetsojakin, ja niiden eriskummaisesta soitimesta kertoi hän, että "sihinän" sijasta ääntelivät ne melkein kuin lehtokurpat, "knorria" huutaen. Vielä toissa syksynä, 83 vuoden vanhana, ampui ukko 5 metsoa. Myöhäisinä syksyinä, kun jänis jo oli muuttanut karvansa, vaan maa vielä oli lumetonna, ampui hän joinakuina vuosina satakin jänistä. Hatuntekijälle kaupungissa möi hän nahkat, jotka karvojensa tähden kävivät kaupaksi: mutta jänisten ampuminen ei maksanut latinkia, vaikka hän säästikin ruutia, niin paljo kuin voi.

Useita susia ja ilveksiä oli hän jo 20 vuotiaana ampunut. Hän kertoi kuinka suden vahtiminen haaskalla kärsivällisyyttä kysyy. Kaikkiaan on hän ampunut 24 sutta ja ryöstänyt 14:sta eri pesästä 70 sudenpentua. Myöskin ilveksiä on hän ampunut 24. Kerran metsästä veistinpuita hakiessaan tapasi hän kaksi suden penikkaa, isoja kuin vuohenkaritsat; tunnittain sai hän juosta niiden perässä, kunnes hän vihdoin kangella sai toista hotaista, jonka jälkeen hän helpolla sai toisenkin valtoihinsa. Toisen kerran oli hän taas kesäkuulla etsimässä sudenpesää, ja kun hän lähestyi erästä vuorenrotkoa, jota hän jo ennenkin oli epäillen katsellut, juoksi häntä vastaan 7 sudenpentua. Hän arveli pentujen kuulleen hänen askeleensa ja luulleen äitinsä olevan tulossa. Tälläkin kertaa sai hän useita tuntia niitä ajaa, ennenkuin ne kaikki sai nuijituksi; hänellä oli pyssy muassaan, vaan ei halunnut ampua, sillä hän odotteli naarassutta, joka kuitenkaan ei tullut.

Joulukuun lopulla vuonna 1830 tuli Heinäkangasta tervehtimään tuo lähes 80:nen vuoden vanha, kuuluisa hirvenhiihtäjä, susivouti Palm, joka asui Kokkilan kylässä Hauholla. Ei juuri häntä paljoa nuoremman miehen, Syrjäntaan kylän paimenen kanssa oli Palm vanhus kiertänyt karhun avarassa erämaassa, joka siihen aikaan vielä jakamattomana ollen kuului mainitun kylän tiluksiin. Syytä on ottaa Heinäkangas mukaansa joukon vahvikkeeksi, arvelivat he, kun lähtivät karhun tappoon. Heinäkangas mainitsi tämän karhun ainoastaan sentähden, että se oli hänen ensimmäisensä; hän muisti vieläkin, ettei hän sinä yönä paljo silmiään ummistanut, sillä ajatus, että hän huomisaamuna pääsee metsälle, piti häntä valveilla. Varhain aamulla vaelsivat nuo kolme miestä sydänmaalle. Kun he jonkun aikaa olivat saarrosta tutkineet, näkivät he etäällä useita korpikuusia, joiden kaikki oksat monen sylen korkeudelta maasta olivat karsitut; Palm selvitti nyt heille että otso oli valmistanut niistä vuoteensa ja että se nyt varmaankin makasi jossakin aivan lähistössä. Heinäkangas pyysi vanhuksia pysähtymään ja meni yksin eteenpäin etsimään pesää, jonka hän löysikin. Kun hän oli tullut 15 askeleen päähän, nousi karhu ylös, vaan saikin samassa luodin rintaansa. Tässä tilaisuudessa oli ampujalla vanha suurireikäinen piilukolla varustettu sotilaskivääri. Hiljalleen asteli mesikämmen 25 askelta pesästä ja tuupertui sitten suinpäin maahan. Heinäkangas alkoi panna uutta panosta pyssyynsä; mutta hän huomasikin kohta karhun kuolleeksi ja huusi tovereitaan. – Kysyttyämme miltä tuntui ensi karhuntapon jälkeen vastasi ukko: "Kyllä hän tuo hupaiselta tuntui." Metsästäjät lähtivät karhua varten hankkimaan kylästä ajoneuvoja, vaan tapasivatkin miehen, joka oli matkalla metsästä halkoja noutamaan, ja hän nyt vedätti mesikämmenen Syrjäntaan kylään. Koko kylän väki kokoontui nyt suureen savupirttiin, jossa kontio kaikkien katseltavana lepäsi keskellä maaperäistä permantoa. Karhu oli vanha, mahdottoman iso uros.

Kannun paloviinaa tarjosi Heinäkangas; tuota ilonestettä oli joka talossa niinä hupaisina aikoina, kun viinaa sai polttaa kotitarpeekseen. Ukko Palm aukasi karhun, otti sappirakon ja sekoitti viinaan tuon tumman ruskean nesteen. Kaikki nuoret miehet joivat tuota karvasta juomaa, saadakseen "karhun intoa." Kysyimme Heinäkankaan ukolta uskoiko hän että hänen monessa karhuntapossa osoittama urheutensa johtui tästä maljasta; mutta nauraen vastasi ukko, ett'ei hän luottanut mokomaan lääkkeesen, sillä ei yhdestäkään Syrjäntaan pojista, jotka olivat siitä maljasta maistelleet, tullut kunnon karhuntappajaa. Ainoa, joka näillä seuduin on karhun kanssa uskaltanut antautua otteluihin ja siten kiitosta ansainnut, on Tienhaaran mökin Eenokki. Eenokki oli 60:n vuoden ikäinen, kun hän ensimmäisen otson ampui; mutta ainoastaan 6 kappaletta luuli Heinäkangas hänen ehtineen kaataa, kun Tuoni jo hänet täältä korjasi. Kirjoitimme muistiin useita keinoja, miten pyssyn taikomalla saa sattuvaksi; ukko itse nauroi noille hullutuksille. Sellainen taikomistapa oli tämäkin: pyssy pannaan rummun alle, joka on tehty maantien poikki juoksevan puron ylitse, ja annetaan sen olla siellä kunnes ruumis on sen yli kuletettu. – Hyvää vaikutti sekin luodin kululle, että pyssyntukin vasemmalle sivulle kaivoi reiän, johon tiputti elohopeaa ja suuvitsi sen sitten kiini. Mainitsipa hän myöskin tuosta koko Pohjois-Skandinaaviassa tunnetusta taikatempusta, jolla sellainen kivääri, joka ei tapa, korjataan: pyssy latataan kovasti paljaalla ruutilla, työnnetään piippuun käärme ja ampua pamautetaan se ilmaan. Todellakin kysyy se tapa pyssyn lujuutta; mutta ukko Heinäkangas arveli, ettei hän ainakaan halunnut ketään neuvoa tuolla tavoin pyssyään "parantamaan."

Tämän ensimmäisen karhun kaadettuaan päätti Heinäkangas talvisaikana pitää pääelinkeinonaan karhunajoa. Varsinkin hänen kotitienoonsa erämaista ja Harvialan avarilta takalistoilta kuului juuri niinä vuosina alinomaisia valituksia mesikämmenien tuhotöistä; milloin olivat ne viljaa sotkeneet, milloin taas karjaa kantaneet. Sitävastoin eivät karhut Syrjäntaan metsissä, joissa niitä oli jokseenkin runsaasti, olleet mainittavia vahingoita aikaansaaneet. Hän otaksui, ett'ei karhu luonnostaan ole juuri erittäin raateluhimoinen, vaan että huono esimerkki hänet siihen saattaa. Elääpä usea karhu koko ikänsä vaan kasviaineista; mutta ne, jotka kerran ovat lihan makuun päässeet, tulevat kovin saaliin himoisiksi. Nälkäänsä tyydyttääkseen eivät ne, kuten sudet, koskaan tapa useampia, kuin mikä nälkänsä vaatii. Ainoana poikkeuksena lienee se, kun karhu joutuu puolustavaan asemaan. Heinäkangas arveli otsojen usein saavan kantaa susien synnit. Siihen aikaan oli noita luihuja ja julmia otuksia hyvin lukuisasti ja aina 20 kappaletta parvessaan samoilivat ne talvisaikoina näillä seuduin. Ei tunnettu silloin tuota yksinkertaista keinoa, että heti seuraavana päivänä kun hukat jonkun paistin olivat saaneet ja syöneet itsensä kylläisiksi, olisi ne kierretty, sillä aikaa kun ne juuri loikoivat ruokaansa sulatellen, ja ajokehä ajettu väijyksissä olevia pyssymiehiä kohden. Haaskalta ampuminen oli enin käytännössä.