ENSIMMÄINEN LUKU

Perhe Wakefieldissa.¹ Yhtäläisyyttä ihmisissä sekä mielipiteissä.

Aina minä olen ollut sitä mieltä, että kunnon mies, jolla on vaimo ja paljo lapsia, tekee enemmän hyötyä kuin se, joka edelleen naimatonna elää ja väkiluvusta vaan puhella osaa. Ja niinpä minä, tuskin vuottakaan virassa oltuani, rupesin täydellä todella miettimään avioliittoa ja katselemaan itselleni vaimoa, niinkuin vaimonikin valitsi kangasta häähameesen: ei siinä katsottu, mikä olisi koreata päältä nähden, vaan mikä laadultaan lujaa.

Hän olikin – se minun on myöntäminen sävyisä ja ahkera ihminen, ja mitä taas hyvään kasvatukseen tulee, ei maalla montakaan naista ollut häntä etevämpää. Hän pystyi lukemaan mitä englanninkielistä kirjaa hyvänsä, kovinkaan paljoa tavailematta, ² mutta vihanneksien suolaamisessa ja hedelmäin säilöönpanossa ja keittotaidossa ei hänellä ollut vertaistansa ensinkään. Kehui hän olevansa erinomaisen kekseliäs emäntäkin, vaikk'en minä milloinkaan huomannut meidän talon tulleen yhtään rikkaammaksi mistään hänen keksinnöistänsä.

Me rakastimme kumminkin toisiamme kaikesta sydämestä, ja molemmanpuolinen hellyys se kasvoi kasvamistaan vuodesta vuoteen. Eikä toden totta ollutkaan meillä mitään syytä suuttua maailmaan tai toisiimme. Meillä oli sievä asunto kauniissa seudussa ja hyvät naapurit. Aika kului mieltä ylentävissä haasteluissa tai hauskoissa maalaishuvituksissa. Käytiin vieraisilla rikkaissa naapureissa ja avusteltiin köyhiä. Ei meidän tarvinnut kovia kohtaloniskuja peljätä eikä rasituksia kestää. Minkä meillä vaiheita oli, kaikki ne kotilieden ääressä tapahtuivat.

Me kun asuimme vallantien varrella, poikkesi meille usein matkustajia ja vieraita maistamaan meidän karvikkoviiniä, joka oli laajalti tunnettua, eikä ollut kellään mitään moittimisen syytä siinä kohden, sen minä vakuutan kaikella historioitsijan luotettavaisuudella. Peräti usein pistäysi meillä serkkuja, toisia, jopa neljänsiäkin serkkuja, jotka muistivat sukulaisuutensa meidän kanssamme ilman suku- ja kantakirjojakin. Paljohan näissä heimolaisissa oli sellaisiakin, joista ei meille kovinkaan suurta kunniata tullut, niissä kun oli viljalti sokeita, rampoja ja raajarikkoja, mutta vaimoni se vaati vain, että koska he kerran ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin, niin pitää heidän istuman yhden pöydän ääressä meidän kanssamme. Ja niinpä oli meillä, elleihän vallan rikkaita, niin ainakin varsin tyytyväisiä ystäviä ympärillä.

Tässä kohden pitää paikkansa vanha sananparsi: mitä köyhempi vieras, sitä helpompi kestittää; ja niinkuin muutamat mielellään katselevat tulppanin värejä tai perhosen siipiä, samoin olin minä jo luonnostanikin onnellisten kasvojen ihailija. Mutta jos joukkoon joutui sellainenkin sukulainen, jonka huomasin luonteeltaan kehnoksi ja josta kernaasti tahdoin päästä, niin lainasin hänelle ratsutakin tai parin saappaita, väliin huononpäiväisen hevosenkin, ja silloin minä mielihyvikseni huomasin, ett'ei moinen orpana milloinkaan palannut tuomaan lainaansa takaisin. Sillä tavoin me pääsimme vastenmielisistä vieraista, mutta sen sijaan ei saanut kenkään syytä sanoa, että matkamiehen tai köyhän sukulaisen on täytynyt kääntyä takaisin Wakefieldin pappilan kynnykseltä.

Näin sitä sitten elettiin monta vuotta varsin onnellisissa oloissa, ei kumminkaan ihan ilman niitä häiriöitä, joita sallimus ihmisille lähettää, osoittaakseen hänelle antimiensa arvon suuruutta. Koulupojat ne usein kävivät hävitysretkillä minun hedelmätarhassani, ja kissat ja lapset pitivät hyvänään vaimoni kermapyttyjä. Sattui semmoistakin, että hovinherra nukahti kirkossa kesken kaikkein liikuttavimpia kohtia saarnassani, tai että hänen rouvansa varsin vähäisellä niiauksella vastasi vaimoni kohteliaasen tervehdykseen. Pian ne kumminkin menivät ohitse tuollaiset mieliharmit, ja parin kolmen päivän perästä me itsekin ihmettelimme, mitenkä tuosta tuommoisesta saattaa ensinkään onkeensa ottaa.

Lapseni, kohtuullisuudessa ja hemmottelematta kasvatetut, olivat ruumiiltaan solakoita ja terveitä, pojat rotevia, toimeliaita, tyttäret kauniita ja kukoistavia. Seistessäni pienen perhepiirini keskellä, mieleeni väliin väkisinkin muistui kuuluisan Abensbergin kreivin tarina. Kun Henrik H: n matkustaessa halki Saksanmaan, muut hoviherrat kantoivat hallitsijallensa tervetuliaisiksi kauniita lahjoja, toi Abensbergin kreivi hänen eteensä kaksineljättä lastansa, esittäen ne hänelle arvokkaimpina antiminaan. Minulla ei heitä ollut kuin kuusi, mutta pidin heitä kumminkin varsin kallis-arvoisena lahjana maalleni, joka niinmuodoin oli mielestäni minun velalliseni. Vanhin poika oli ristitty Yrjöksi, setänsä kaimaksi, sen, joka oli jättänyt meille perinnöksi kymmenentuhatta puntaa. Toinen lapsi oli tytär, ja hänen nimekseen minä olisin tahtonut panna Griseldan, tätinsä mukaan, mutta vaimoni, joka tyttöä odotellessaan oli lukenut romaaneja, sai kuin saikin tingityksi hänelle Olivian nimen. Ei kulunut vuottakaan, niin syntyi toinen tytär, ja tästä oli nyt minun arveluni mukaan tuleva Griselda, mutta kun muuan rikas sukulainen sai päähänsä ruveta kummiksi tytölle, niin pantiin hänen neuvostansa lapselle nimeksi Sofia. Ja näin tuli perheesen kaksi romantillista nimeä, mutta minun ei ollut siihen osaa vähääkään, sen minä juhlallisesti vakuutan. Lähinnä seurasi sitten Moses niminen poika, ja kahdentoista vuoden perästä lisääntyi perhe jälleen kahdella pojalla.

Turhaa olisi minun salata sitä riemahtelua, millä minä katselin pienosia ympärilläni, mutta sitäkin suurempi oli vaimoni ylpeys ja mielihyvä. Vieraat ne välisti puhuivat: "Totta maarian, mrs Primrose³, näin kauniita lapsia ei ole koko tällä paikkakunnalla." Ja siihen oli vaimoni tapa vastata: "Niin, naapuri; sellaisiahan ne ovat, miksi taivas ne teki; somia kyllä, kunhan vaan olisivat kilttejä, sillä kaunis käytöshän se ihmisen kauniiksi tekee." Ja sitten hän käski tytärten istua suorassa, ja kieltämättä he hyvin kauniita olivatkin. Ulkomuoto on minun mielestäni niin vähäpätöinen asia, että tuskin olisin tätä tullut maininneeksikaan, ellei tuo samainen seikka olisi meidän seudulla ollut yleisenä puheen-aiheena. Olivia, noin kahdeksantoista vuoden ijissä, oli uhkuvan kaunis, jollaiseksi maalarit kuvaavat Hebeä, avomielinen, vilkas, käskeväinen. Sofian piirteet eivät olleet ensi katsannolta silmäänpistäväisiä, mutta tekivät usein sitä varmemman vaikutuksen: ne olivat pehmeät, kainot, miellyttävät. Toinen voitti yhdellä iskulla, toinen yhä uudistuvilla yrityksillä.

Naisen luonne kuvastuu tavallisesti hänen kasvojensa piirteissä. Niin oli ainakin minun tyttärieni laita. Olivia toivoi useampia rakastajia: Sofia tahtoi pitää kiinni vain yhdestä. Olivia keikaili ja koristelihe pelkästä miellyttämisen halusta; Sofia se oikein piilotteli sulojansa, jottei näyttäisi vastenmieliseltä. Toinen oli minun rattonani, iloisena ollessani; toinen kannatti minua järkevyydellään vakavina hetkinäni. Nämä ominaisuudet eivät sentään kumpaisessakaan menneet liiallisuuksiin, ja usein minä näin heidän vaihtaneen koko päiväksi luonteita keskenään. Surupuku saattoi muuttaa kokettini aivan hempeämieliseksi ja kimpullinen nauhoja tehdä hänen sisarensa tavallista vilkkaammaksi.

Yrjö poikani oli saanut kasvatuksensa Oxfordissa, minä kun toivoin hänestä tiedemiestä. Toinen poikani, Moses, jota aioin valmistaa käytännölliselle uralle, oli saanut opiskella kotona erillaisia aineita. Tarpeetonta kumminkin on yrittää kuvailemaan nuorten ihmisten luonteita, sellaisten, jotka varsin vähän vielä ovat maailmassa liikkuneet. Lyhyesti sanoen: yhtäläisyys heissä oli silmäänpistävää, niinkuin ainakin saman perheen jäsenissä; tarkemmin: yhtäläisiä he olivat luonteeltaan jokainen, yhtä ylevämielisiä, herkkäuskoisia, vilpittömiä ja säveitä.

TOINEN LUKU

Kovan onnen kohtauksia perheessä. – Onnen antimien menettäminen vahvistaa vain oikeamielisen ihmisen itsetuntoa.

Maalliset toimet talossa olivat pääasiallisesti vaimoni huolena, henkiset yksinomaa minun hallussani. Tulot virastani, jotka nousivat noin viiteenneljättä puntaan vuodessa, minä lahjoitin papiston leskille ja orvoille meidän hiippakunnassa. Minulla kun oli itselläni omaisuutta kyllä, ei minun tarvinnut murehtia toimeentulostani. Tunsinpa salaista mielihyvääkin, saadessani täyttää velvollisuuteni palkatta. Senvuoksi olin päättänyt hoitaa virkaani ilman apulaista ja päästä personallisesti tuntemaan jokaisen seurakuntalaiseni. Naineita miehiä minä kehoitin pysymään kohtuudessa, naimattomia nuorukaisia menemään naimisiin, ja niinpä muutaman vuoden perästä oli yleisenä sananpartena, että Wakefieldissa on kolme kovaa puutetta: papilta puuttuu ylpeyttä, nuorilta miehiltä vaimoja ja krouveilta vieraita.

Avioliitto oli aina ollut minulle mieluisimpia puheen-aineita, ja monta saarnaa minä kirjoitinkin onnellisen avioliiton ylistykseksi. Yhteen kohtaan varsinkin minä siinä kiinnyin: väitin näet, samoin kuin Whistonkin, ett'ei Englannin kirkon papin sovi vaimonsa kuoltua mennä uusiin naimisiin. Sanalla sanoen, otin tehtäväkseni esiintyä ankarana monogamistina.

Olin jo aikaisin takertunut väittelyihin tästä tärkeästä asiasta, josta niin monta paksua nidosta on kirjoitettu. Julkaisin siitä itsekin muutamia kirjasia. Ei niitä montakaan kaupaksi mennyt, mutta minä lohdutin itseäni sillä, että tulihan edes joku asian-ymmärtävä lukeneeksi niitä. Yksi ja toinen ystävä piti tätä intoilemista heikkona puolena minussa, mutta voi! eivätpä he olleet tätä asiata niin kauan ja niin syvälti mietiskelleetkään kuin minä. Mitä enemmän minä sitä ajattelin, sitä tärkeämmältä se mielestäni tuntui. Meninpä periaatteissani askelta kauemmaksikin kuin Whiston: hän oli vaimonsa hautakiveen piirrättänyt, että vainaja oli ollut William Whistonin ainoa vaimo; minä sepitin jo vaimoni eläissä samallaisen hautakirjoituksen, jossa puhutaan hänen ymmärtäväisyydestään, säästäväisyydestään ja kuuliaisuudestaan kuolemaan asti. Tämä piirrettiin kauniilla kirjaimilla ja pantiin komeissa puitteissa kaminin olalle, jossa siitä oli paljonkin hyötyä. Se huomautti vaimolleni, mitä velvollisuuksia hänellä on minua kohtaan, ja kuinka uskollinen minä olen hänelle; se kehoitti häntä toimimaan niin, ett'ei ihmisillä olisi hänestä muuta kuin hyvää puhuttavana, ja muistutti häntä alati kuolemasta.

Tämä alinomainen avioliiton ylistäminen se kaiketi vaikutti sen, että vanhin poikani, yliopistosta palattuansa, rupesi katselemaan erään lähiseudulla asuvan papin tytärtä. Tällä papilla oli korkea hengellinen virka-arvo ja niin hyvä taloudellinenkin asema, että tyttärellä oli melkoiset myötäjäiset odotettavissa. Mutta tämä oli vähin neidon edullisia puolia. Kaikki ihmiset, kahta tytärtäni lukuun ottamatta, kehuivat miss Arabella Wilmotia kerrassaan kauniiksi immeksi. Hän oli niin nuori, terve, kukoistava, kasvojen iho niin helakan kuultava, katse niin henkevä, ett'ei vanhakaan saattanut kylmäkiskoisesti häntä katsella. Mr Wilmot⁴,kuultuaan, että minäkin kykenen säätämään pojalleni melkoisen summan, oli nuorten liittoon taipuvainen. Ja siitä pitäin elivät molemmat perhekunnat kaikessa sovussa, niinkuin konsanaankin ne, joista pian tulee läheisiä sukulaisia.

Kokemuksesta jo tietäen, että kihloissa-olo on onnellisinta aikaa elämässä, minä mielellänikin pitkitin tätä aikaa, ja monenmoiset yhteiset huvitukset näyttivät vaan päivä päivältä yhä enemmän kiinnittävän rakastuneita toisiinsa. Aamulla tavallisesti herättiin soitonsäveliin, ja kauniilla ilmalla lähdettiin ratsain metsästämään. Aamiaisen ja päivällisen välinen aika meni naisilta pukeutumiseen ja lukemiseen: tavallisesti he lukivat yhden sivun ja peilailivat itseänsä sitten, ja tämä – se täytyy filosofienkin myöntää – oli useinkin se kauniin sivu.

Päivällispöydässä oli vaimoni puheenjohtajana. Hän kun tahtoi, äidiltään perimänsä tavan mukaan, omin käsin leikellä annokset kullekin, saimme me kuulla jok'ainoan ruokalajin historian. Estääkseni päivällisen jälkeen naisia lähtemästä pois, käskin tavallisesti siirtää pöydän syrjään, ja usein silloin tyttäret, musikkiopettajansa avulla, pitivät meille oikeita konsertteja. Kävelyretkiin, teenjuontiin, panttileikkeihin kului sitten loput päivää. Kortinlyöntiin ei tarvinnut koskaan turvautua. Minä vihasin kaikkea muutakin rahapeliä, paitsi puffi- eli triktraklautaa, jota välistä pelasimme vanhan ystäväni kanssa kahden pennyn panoksilla⁵.

Näin kului muutamia kuukausia, kunnes arveltiin parhaaksi määrätä hääpäivä, jota jo nuoretkin näkyivät hartaasti halajavan. Minun ei tarvitse ruveta kuvailemaan vaimoni hyörimistä ja pyörimistä häitten valmisteluissa eikä tyttärienikään salaperäisiä silmäyksiä. Minun huomioni oli sitä paitsi nyt kiintynyt kokonaan toisaalle: valmistelin näet painoon erästä kirjoitusta, lempiaatettani puolustaakseni. Minä kun pidin tätä kirjoitustani mestariteoksena sekä todisteluun että stiiliin nähden, niin en malttanut sydämeni ylpeydessä olla näyttämättä sitä vanhalle ystävälleni, mr Wilmotille, jonka hyväksyvää lausuntoa en lainkaan osannut epäillä. Mutta liianpa myöhään huomasin hänen olevan sielustaan ja sydämestään aivan päinvastaista mielipidettä, eikä kummakaan, hän kun paraillaan kosiskeli itselleen neljättä vaimoa. Tuosta syntyi – arvaahan sen – jotenkin kiivas väittely, joka oli vähällä tehdä tyhjäksi puuhanalaiset häät. Päätettiin kumminkin ottaa asia perinpohjaisen harkinnan alaiseksi häitten aattona.

Keskustelu oli innokasta puolelta sekä toiselta. Hän syytti minua vääräuskoiseksi; minä työnsin syytöksen takaisin ja – sana sanasta, kaksi paraasta. Väittelyn ollessa kuumimmillaan, tuli muuan sukulainen kutsumaan minua ulos. Huolestuneen näköisenä hän kehoitti minua lopettamaan kiistat ainakin siksi kunnes poikani häät on pidetty.

– Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.

– Mitenkä? – huudahdin minä. – Ettäkö antaisin perää oikeassa asiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut hänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta? Ennen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.

– Mieleni on paha, – vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa teille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se kauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on mennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei saamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä ja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten jäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne. Kaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla puhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on saanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.

– Vai niin! – virkoin minä. – Jos se, mitä sanoitte, on totta, ja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi rupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti paikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja mitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän, mitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen olevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.

Ei tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka erillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen. Mutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan. Mr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan purkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen. Yksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly, liiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo kahdennella kahdeksatta.