AROLLA

… Me läksimme Perekopista mitä huonoimmalla tuulella, nälkäisinä kuin sudet ja vihaisina koko maailmalle. Kokonaista puoli vuorokautta olimme turhaan käyttäneet kaiken kykymme ja tarmomme saadaksemme jotain varastetuksi tai hankkiaksemme työntapaista, ja kun viimein huomasimme, ettei mikään vedellyt, päätimme kulkea edelleen. Mihinkä sitten? Kunhan mentiin.

Päätöksemme oli yksimielinen ja me ilmaisimme sen toisillemme. Mutta me olimme valmiit jatkamaan matkaa joka suhteessa sillä elämän polulla, jota jo kauan olimme kulkeneet – senkin oli jokainen meistä itsekseen päättänyt, ja vaikka emme sitä ääneen ilmaisseetkaan, niin loisti se kuitenkin selvään nälkäisten silmiemme synkässä heijastuksessa.

Meitä oli kolme. Tutustuneet olimme toisiimme vasta äsken Hersonissa eräässä kapakassa Dnjeprin rannalla.

Yksi meistä oli sotamies rautatie-pataljoonasta; sitte oli hän ollut ratamestarintapaisena. Hän oli punatukkainen, punapartainen ja vanttera mies, jonka harmaissa silmissä oli kylmä ilme. Hän osasi saksaa ja tunsi hämmästyttävän tarkasti kaikki vankila-elämän salaisuudet.

Meikäläinen mies ei mielellään puhu paljoa entisyydestään, sillä hänellä on siihen aina enemmän tai vähemmän päteviä syitä. Sen vuoksi luotimme me toisiimme – luotimme ainakin ulkonaisesti, sillä sisällisesti ei kukaan meistä luottanut paljoa edes itseensäkään.

Kun toinen tovereistamme, kuivankarakka, pieni mies, jonka ohuet huulet aina olivat epäilevässä puristuksessa, sanoi olevansa Moskovan yliopiston entinen ylioppilas, niin pidimme minä ja sotamies sen totena. Meistä oli aivan yhdentekevää, oliko hän ollut ylioppilaana, salapoliisina vaiko varkaana, tärkeää oli vain se, että hän tutustumisemme hetkenä oli meidän vertaisemme – oli nälkäinen, nautti kaupungeissa poliisin erityistä huomiota ja maaseudulla talonpoikien epäilevää silmälläpitoa, vihasi kaikkia voimattoman, ajetun ja nälkäisen pedon vihalla, hautoi mielessään yleistä kostoa kaikelle ja kaikille, sanalla sanoen hän oli sekä asemaltaan luonnon ja elämän herrana että mielenlaadultaan yhtä lihaa ja luuta kuin mekin.

Onnettomuus on lujin side yhdistämään toisiinsa aivan vastakkaisetkin luonteet ja me kaikki olimme vakuutetut oikeudestamme pitää itseämme onnettomina.

Kolmas olin minä. Vaatimattomuudesta, joka johtuu minulle luodun nuoruuteni luonteen ajoilta, en virka sanaakaan ansioistani ja tahtomatta näyttäytyä naivilta olen vaiti puutteistani. Ehkä sentään jonkullaisen selvyyden vuoksi mainitsen, että olen aina pitänyt itseäni muita parempana ja suurella menestyksellä teen sitä tänäkin päivänä.

Me siis olimme lähteneet Perekopista ja taivalsimme edelleen päämääränämme sinä päivänä tshabanit, joilta aina saa pyytää leipää ja jotka harvoin kieltävät sitä kulkevilta.

Kulin rinnan sotamiehen kanssa, "ylioppilas" saapasteli takana. – Hänen harteillaan roikkui jotain, joka muistutti nuttua. Suipossa, kulmikkaassa ja sileäksi ajetussa päässä lepäsi leveäraiteisen lakin tähteitä, harmaat, kirjavaksi paikatut housut peittivät laihoja koipia ja jalkapohjiin oli hän nuttunsa vuorin siekaleista punomiensa nuorien avulla kiinnittänyt pari saapasvarren palasta, jotka hän oli matkalla löytänyt, sanoen näitä laitoksia sandaaleiksi. Hän astui ääntä päästämättä, tuprutteli kovasti pölyä ja vähäväliä räpytteli vihreälle vivahtavia, pieniä silmiään. Sotamiehellä oli päällään punainen paita, jonka hän oman puheensa mukaan oli "omakätisesti hankkinut" itselleen Hersonissa. Paidan päällä oli vielä puuvillalla topatut liivit ja päässä sotilaan lakki epämääräistä väriä. Jaloissa hoikalehtivat leveät housut. Hän oli avojaloin.

Minäkin olin pukimissa ja avojaloin.

Me kulimme ja ympärillämme aukeni kaikkiin suuntiin aron valtava väljyys, sen yllä kaartui pilvettömän taivaan paahtava siniholvi. Harmaa, pölyinen tie halkoi aina leveänä juovana, joka poltti jalkojamme. Paikoin tuli vastaan sänkisiä pellonsarkoja, joilla oli omituista yhtäläisyyttä sotamiehen harjasposkien kanssa.

Sotamies kulki laulaen käheällä basso-äänellään jotain messua.

Palvelusaikanaan oli hän näet toimittanut virrenlaulajan ammattia pataljoonan kirkossa ja siitä pitäen osasi hän lukemattoman paljouden messuja, joita hän aina alkoi luritella, kun vain keskustelusta ei tullut mitään.

Kaukana taivaanrannalla kasvoi jotain pehmeiden piirteiden ja sinipunervan valon hymyilevien varjojen epämääräisiä muotoja.

– Ne taitavat nuo olla Krimin vuoria, – sanoi "ylioppilas" kuivalla äänellä.

– Vuoria? – huudahti sotamies. – Liian aikaiseenpa, veliseni, ne näet. Pilviä eikä mitään muuta… Aika somia, ovat kuin karpalohyytelö maidossa…

Minä huomautin, miten hauskaa todellakin olisi, jos pilvet olisivat olleet hyytelöä. Tämä herätti meissä heti nälän tuimimmilleen.

– Lempo vieköön, – noitui sotamies syleksien, – ei näy ainoatakaan elävää olentoa! Ei ketään… Täytynee käydä kuin karhut talvella käpäliään imemään.

– Johan minä sanoin, että olisi pitänyt kulkea asutuille paikoille, – huomautti "ylioppilas".

– Johan sinä sanoit! – tiuski sotamies. – Sitä vartenhan sinä olet oppinutkin, että osaisit puhua. Senkö asuttuja paikkoja täällä on? Hitto tietäköön, missä ne ovat!

"Ylioppilas" vaikeni. Aurinko alkoi laskea, pilvet taivaanrannalla välkkyivät sanoin selittämättömän hohteen vallassa. Ilmassa oli maan ja suolan hajua.

Tästä kuivasta ja miellyttävästä hajusta kiihtyi nälän tunne kaksin verroin.

Vatsassa ellosteli. Tuntui kuin ruumiin kaikista lihaksista olisi mehu vähitellen vuotanut jonnekin ja haihtunut, josta lihakset kadottivat elävän joustavuutensa. Kuivuus vihloi suuta ja kurkkua, päätä huimasi ja silmissä kieppui tuontuostakin mustia pilkkuja, jotka toisinaan näyttivät höyryäviltä liha- tai leipäpalasilta. Silloin tuntui vatsaa viiltelevän kuin terävällä veitsellä.

Mutta me kulimme kuitenkin, kerroimme toisillemme tunteitamme ja visusti katselimme tiepuoliin, eikö näkyisi jossain lammaslaumaa, kuuntelimme, eikö sattuisi kuulumaan tatarin kärryjen vonkumista, joilla hedelmiä kuletettiin Armeniaan markkinoille.

Vaan aro oli autio ja äänetön.

Tämän raskaan päivän aattona olimme me kolmeen mieheen syöneet neljä naulaa ruisleipää ja viisi arbuusia ja kulkeneet neljäänkymmeneen virstaan, mutta sittekään ei säkki ollut suuta myöten, sillä kun Perekopissa olimme nukkuneet yömme torilla, tunsimme tuimaa nälkää.

"Ylioppilas" oli aivan oikein neuvonut pysymään valveilla ja öiseen aikaan toimiskelemaan… Mutta kun kunnollisessa seurassa ei ole tapana puhella ääneen omistusoikeuden rikkomisen aikeista, en puhu minäkään siitä mitään. Tahdon vain pysyä totuudessa enkä rupea omaksi edukseni raa'aksi. Minä tiedän, että ihmisten sydämet pehmenevät näinä korkean sivistyksen aikoina ja silloinkin kun he tarttuvat lähimmäisensä kurkkuun ilmeisessä aikeessa kuristaa hänet, koettavat he tehdä tämän mitä sydämmellisemmin ja noudattamalla kaikkea sopivaisuutta. Oman kurkkuni kokemus saa minut lausumaan julki tämän tapojen edistyksen ja mieluinen velvollisuuteni on vakuuttaa, että kalkki tässä maailmassa kehittyy ja täydellisentyy. Muuten tätä hämmästyttävää kehitystä eittämättä todistaa vankiloiden, kapakkojen ja haureuslaitosten vuosittainen kasvu…

Ja niin taivalsimme me, sylkeä niellen ja koettaen toverillisella keskustelulla unhottaa vatsan vaivoja, pitkin aron autioita, äärettömiä lakeuksia, taivalsimme päivän laskevien säteiden kultaisessa hohteessa, joka oli täynnä hämärää toivoa. Ja aurinko edessämme aleni, hiljaa painui pehmeiden pilvien peittoon, jotka välkkyivät sen ruskossa, ja takanamme ja sivuillamme leijaillen nousi sinervä hämy arolta taivasta kohden.

– Kerätkää, pojat, nuotiotarpeita, – sanoi sotamies nostaen tieltä paksun oksan. – Täytyy yöpyä arolle… Jo on kastetta… Ottakaa kaikki mitä löytyy!

Poikkesimme eri tahoille keräämään kuivaa aroheinää sekä muutakin, mikä vain voi palaa. Joka kerran kun piti kumartua, syntyi ruumiissa omituinen halu heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä sitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja sitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä, hotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu suusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen vatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.

– Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, – huokasi sotamies. – Niitä on semmoisia syötäviä juuria…

Vaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän yö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua, kun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme tummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän lakeuden.

– Pojat, – sanoi puoliääneen "ylioppilas", tuolla vasemmalla viruu mies…

– Mies? – virkkoi sotamies epäillen. – Mitä virumista sillä siellä on?

– Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle asettunut, – selitti "ylioppilas".

Sotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten sanoi:

– Mennään luo!

Ainoastaan "ylioppilaan" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että tumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä vasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon sarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän tuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.

– Jospa se ei olekaan ihminen, – ilmaisi sotamies synkästi yhteisen ajatuksemme.

Mutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti, kasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen, polvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.

Ja hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:

– Älkää tulko, ammun!

Pimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.

Me pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä moisesta vastaanotosta.

– Sepä on roisto! – murahti sotamies.

– On, virkkoi "ylioppilas". – Kulkee revolveri mukana… taitaa olla rasvainen kala…

– Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.

Mies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

– Hoi mies! Me emme sinua koske… anna vain meille leipää, jos on.

Anna veikkonen, herran nimessä… Senkin kirottu…

Viimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.

Mies pysyi vaiti.

– Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. – Anna leipää! Me emme tule likelle… viskaa tänne…

– Kyllä… sanoi mies lyhyesti.

Jos hän olisi sanonut: "rakkaat veljeni", ja vuodattanut näihin kristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin eivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja lyhyt:

– Kyllä!

– Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, – sanoi sotamies pehmeästi ja makeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä oli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.

– Me olemme rauhallisia ihmisiä… kulemme Venäjältä Kubaniin… tiellä loppuivat rahat… kaikki on syöty, mitä on päältä irti lähtenyt… nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä…

– Tuoss' on! – sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen putosi eteemme. "Ylioppilas" syöksähti sitä ottamaan.

– Tuoss' on vielä! Vielä… muuta ei ole…

Kun "ylioppilas" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä oli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin kasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä, jälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on kylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.

– Noin… ja noin… ja noin! – jakoi sotamies kullekin osuutensa. – Eheh… ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika pois, ettei toinen jäisi vähemmälle… "Ylioppilas" nurkumatta tyytyi leipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.

Kun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten hillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat voineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun tuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta sitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin selittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se olisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma, hiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa täyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden kirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan vaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.

Vaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin olevani kauhean nälkäinen.

– Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa… – mutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.

– Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle… Ja leipääkin on sille voinut jäädä, sanoi "ylioppilas" ja lisäsi hiljaa:

– Kun ei olisi sitä revolveria…

– Kukahan se mahtaa olla?

– Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak…

– Koira! sanoi sotamies.