JANE AUSTEN (1775-1817)

Jane Austen on suomalaiselle lukijalle aivan outo kirjailijatar. Sellaisena hän pysyi kotimaassaankin pitkän aikaa – pientä mutta hyvin merkitsevää ihailijapiiriä lukuunottamatta – vaikka hänet nykyään luetaankin Englannin klassikoihin ja mainitaan omalla rajoitetulla alallaan saavuttamattomaksi.

Hänen elämänsä vaiheet ovat tuiki yksinkertaiset ja vähävaiheiset. Hän oli "papin tytär" niinkuin Juhani Ahon Elli, mutta hänestä ei tullut "papin rouvaa", sillä hän kuoli naimattomana 42-vuotiaana. Tuo elämä kului ensin pienessä maalaispappilassa – isällä oli hoidettavanaan kaksikin seurakuntaa, mutta niiden jäsenluku ei noussut 300 suuremmaksi; sitten isän erottua virasta yhden poikansa hyväksi Bathin vilkasliikkeisessä kylpyläkaupungissa ja vihdoin isän kuoltua, Janen ollessa 30-vuotias, äidin ja nuorimpain siskojen kera jälleen pienessä maalaiskodissa. Kirjallinen suoni lienee ollut perintöä äidin puolelta; ainakin oli tämän setä, Theophilus Leigh, jonkin verran tunnettu kuivana humoristina ja yli puolen vuosisataa erään Oxfordin yliopiston "Collegen" rehtorina. Veljistä kohosi kaksi Englannin laivastossa amiraalin arvoon.

Jo pienenä tyttönä sanotaan Jane Austenin kyhänneen leikillisiä kertomuksia kotipiirinsä hauskutukseksi. Kaksikolmatta vuotiaana hän rupesi kirjoittamaan ensimmäistä teostaan "Pride and Prejudice", joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle. Sen nimenä oli alkuaan "First Impressions" (Ensi vaikutelmia) ja se valmistui seuraavana vuonna. Kustantaja, jolle isä tarjosi käsikirjoituksen luettavaksi, kieltäytyi katsomastakaan siihen; ja kesti kokonaista 16 vuotta, ennenkuin teos tuli julkaistuksi, sittenkuin tekijätär oli muilla teoksillaan ("Mansfield Park" ja "Emma", jotka kypsyneisyydessä on toisinaan asetettu esikoisteoksen edelle, ynnä "Sense and Sensibility") oli saavuttanut jonkin verran tunnustusta. Vielä nöyryyttävämmän kohtalon sai osakseen v. 1803 valmistunut romaani "Northanger Abbey". Kustantaja maksoi siitä mahtavan palkkion 10 puntaa (250 kultamarkkaa), mutta arveli sillä tehneensä jo tarpeeksi ja lukitsi käsikirjoituksen kaappiinsa, josta tekijättären veli vasta tämän kuoltua lunasti sen takaisin ja toimitti julkisuuteen – siis sama kohtalo mikä oli aikaisemmin tullut Goldsmithin kuuluisalle "Wakefieldin kappalaiselle". Toinen vasta tekijättären kuoleman jälkeen julaistu teos on "Persuasion".

Hiljaisessa, vaikka silti ei ilottomassa kotielämässään Jane ei kirjallisten harrastustensa ohella suinkaan laiminlyönyt naisellisia taloustoimia; hän huolehti pikku perheen taloudesta, hoiteli äitiään ja sisaruksiaan näiden ahkeraan sairastellessa, neuloi ja kutoi (hänen kutomiaan kankaita suuresti ihailtiin), luki toisille ääneen joka ilta ja ylläpiti laajaa kirjeenvaihtoa. Tuo entisaikain kirjeenvaihto olikin aivan toista kuin mitä se nykyään on. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja ilmestyi tuiki vähän ja hyvin harvoin; junia ei vielä ollut olemassa; tuttavista elettiin paljon enemmän erillään kuin nykyisin; mutta ahkeralla ja intiimillä kirjeenvaihdolla korvattiin yhdessäolon ja suullisen ajatustenvaihdon puutetta. Sanomattakin on selvää, että ahkera kirjeenvaihto etevien henkilöiden kanssa oli omiaan kypsyttämään älyä ja henkevyyttä. Jane Austen tarkkasikin terävin silmin ympäristöään, Englannin maaseudun silloista keskiluokkaa sen jokapäiväisessä elämässä, ja löysi siitä hyvän pohjan draamalliselle ja samalla humoristiselle kuvaamistaidolleen. Hänen terävä ja sympaattinen katseensa keksi tuhansia mielenkiintoisia ja kernaasti leikillisesti tajuttuja piirteitä tuossa näköjään sileässä ja tuiki jokapäiväisessä ympäristössä; ja huomionsa hän piirteli niin elävästi ja vaikuttavasti, ettei Englannin myöhemmässäkään kaunokirjallisuudessa ole tällä alalla ollut hänen vertaistaan. Halveksien käyttäen romaaniensa kiihoittimena silloin (ja jälkeenpäinkin) tavallisia intohimo- ja rikosjuonia hän kävi hienon ivallisesti selvittämään maaseudun perhe- ja seuraelämän jokapäiväisiä pieniä huvinäytelmiä, yhdistäen kuvauksensa iroonillisuuteen ja todenperäisyyteen sattuvan draamallisen kehitystaidon sekä ihmeen sujuvan, jopa sädehtivän proosatyylin, joka tekee hänen kertomuksistaan mitä hauskinta ja mielenkiintoisinta luettavaa.

Julkinen tunnustus tuli Jane Austenille vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen. Pienoinen piiri uskollisia ihailijoita muodostui aluksi hänen harvalukuisten teostensa ympärille; mutta nepä olivatkin miehiä, joiden nimi ja arvostelu painoi paljon – Coleridge, Tennyson, Macaulay, Walter Scott, Sidney Smith, Disraeli. Hänen varsinaisena "keksijänään" mainitaan mahtava kirkonmies, Dublinin arkkipiispa tri Whately. – Disraeli (lordi Beaconsfield) sanoi lukeneensa romaanin "Ylpeys ja ennakkoluulo" 17 kertaan ja joka kerta nauttineensa siitä yhä enemmän. Walter Scott kirjoitti 10 vuotta kirjailijattaren kuoleman jälkeen "Päiväkirjaansa" hänestä seuraavan lausunnon: "Hänen kirjoitelmissaan on totuudenmukaista kuvaamistaitoa, joka aina ihastuttaa minua – hänen kykynsä kehittää jokapäiväisen elämän sekavia vyyhtiä ja tunteita on verraton ja käy paljon yli minun oman taitoni". Macaulayn muistopuhe v: lta 1858 kuuluu: "Jos minulla olisi tarpeeksi aineksia, niin kirjoittaisin mielelläni pienen elämäkerrallisen kuvauksen tuosta ihmeellisestä naisesta ja kokoisin siten varoja pystyttääkseni hänelle muistomerkin Winchesterin tuomiokirkkoon" (jonne kirjailijatar on haudattu). Sellainen muistomerkki – koruakkuna – sinne myöhemmin saatiinkin.

Nykypäiväin lukija huomaa käsissään olevan yli satavuotisen lemmentarinan hämmästyttävän "uudenaikaiseksi". Sankarin alummainen "ylpeys" ja sankarittaren "ennakkoluulo" häntä kohtaan sulavat elämysten hehkussa viimein olemattomiin. Kertomuksen keskushenkilö, Elizabeth, ei ole ainoastaan persoonallisesti viehättävä kaikessa tyttömäisessä viehkeydessään; hän on myöskin älyllisesti hurmaava. Hänen sukkela henkensä, hänen horjumaton hyvätuulisuutensa, hänen sattuvat sutkauksensa ja nasevat vastauksensa ja ennen kaikkea hänen ihailtava itsehillintänsä takaavat hänelle alituisesti uusia ihailijoita lukijain joukosta. Persoonallisten tuttavain todistuksesta päättäen tekijätär löysi sankarittarensa alkutyypin – omasta kuvastimestaan; Eliza Bennet kävi kuin hansikas oman luojansa ylle. – Muutkin henkilöt ovat varsin mielenkiintoisia. Kääntynyt ja uudestasyntynyt Darcy, jäykän englantilaisen "gentlemanin" perikuva, osoittautuu lopulta olevansa saavuttamansa onnen arvoinen. Verrattomia tyyppejä ovat edelleen viisas ja vetelä kirjatoukka hra Bennet, ahdasjärkinen hurskastelija hra Collins, säätykopeudesta pakahtuva Lady Catherine de Bourgh; samoin alemmassa tasossa hullunkurisen typerä rva Bennet, hyvänahkainen nousukas Sir William Lucas ja tämän älykäs tytär Charlotte. Toinen lempivä pari, hra Bingley ja Jane Bennet, ovat kaikessa harmittomuudessaan peräti rakastettavia ihmisiä. Teoksen liukas "konna", kapteeni Wickham, on ainoa myönnytys, jonka kirjailijatar on tehnyt aikansa juoniromaania suosivalle maulle. Bennetin tyttöparvesta nuorimmat soisi lukija kenties näkevänsä poisjätetyiksi.

"Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus minua todella huvittavat, ja minä nauran niille, missä niitä vain näen", antaa tekijätär Elizabethin kerran sanoa. – Niissä sanoissa on tervettä järkeä. Toivomme, että meikäläinenkin yleisö mielellään tutustuu tähän viisaaseen, vaatimattomaan ja herttaiseen kirjailijattareen, joka eläessään ei ollut mikään kylmästi järkeilevä "sinisukka", vaan todellinen nainen hienoja sormenpäitään myöten.

I LUKU

Yleisesti on myönnetty todeksi, että hyvissä varoissa oleva naimaton mies tarvitsee välttämättömästi rinnalleen vaimon.

Kuinka vähän sellaisen miehen omia tunteita ja mielipiteitä tunnetaankin hänen ensi kertaa saapuessaan uuteen ympäristöön, niin on edellä mainittu tosiasia niin kiinteästi juurtunut kaikkien kyseeseen tulevain perheenäitien mieliin, että häntä pidetään oikeudenmukaisena saaliina jollekin näiden tyttäristä.

"Rakas Bennet", sanoi tämän arvon herran puoliso miehelleen eräänä päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Parkin kartano on vihdoinkin saanut vuokraajan?"

Hra Bennet vastasi, ettei hän ollut kuullut.

"Mutta totta se sittenkin on", jatkoi hänen parempi puoliskonsa, "sillä rouva Long oli vast'ikään täällä ja kertoi minulle koko jutun."

Hra Bennetillä ei ollut siihen mitään sanottavana.

"Etkö tahdo kuulla, kuka sen on vuokrannut?" huudahti hänen vaimonsa kärsimättömänä.

"Sinun tekee mielesi kertoa se minulle, enkä minä pane vastaan vaikka kerrotkin."

Sekin niukka rohkaisu riitti avaamaan sanamyllyn.

"Niin, tiedäppäs, rakkaani, rouva Long sanoi, että Netherfieldiin asettuu jokin hyvin varakas nuori mies, joka on kotoisin jostakin Pohjois-Englannin puolelta; että tämä tuli maanantaina oikein nelivaljakolla katsastamaan paikkaa ja ihastui siihen niin, että sopi oitis asiat valmiiksi herra Morrisin kanssa; että hän muuttaa sinne ennen Mikonpäivää, ja että joitakin hänen palvelijoitaan saapuu taloon jo ensi viikon lopulla."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Bingley."

"Naimisissa vai naimaton?"

"Oh, naimaton toki, rakkaani, se vasta jotakin on! Naimaton nuori mies, jolla on suuri omaisuus – ainakin neljä tai viisituhatta puntaa.¹ Siinäpä on meidän tytöille miettimistä!"

"Kuinka niin? Mitä se heitä liikuttaa?"

"Rakas Bennet", vastasi hänen vaimonsa, "kuinka sinä saatatkaan olla niin tylsä? Pitäisihän sinun arvata, että minä ajattelen naittaa niistä jonkun hänelle."

"Siinäkö mielessä hän tänne asettuu?"

"Siinäkö mielessä? Hörönlöröä, kuinka sinä viitsitkään tuollaista lörpötellä! Mutta onhan hyvin todennäköistä, että hän saattaa rakastua johonkin heistä, ja senvuoksi pitää sinun käydä tervehtimässä häntä kohta kun hän tulee tänne."

"En luule, että minulla on siihen tilaisuutta. Lähde itse tyttöjen kanssa, tai voithan lähettää heidät yksinkin, mikä ehkä onkin parempi; sillä kun sinä olet yhtä kaunis kuin kuka hyvänsä koko parvesta, voi herra Bingley kenties iskeä silmänsä sinuun."

"Nyt sinä imartelet liiaksi minua, rakkaani. Onhan minullakin varmasti ollut kauniit päiväni, mutta nyt en kuvittele enää olevani mitään erinomaista. Kun naisella on viisi täysikasvuista tytärtä, on hänen jo aika heretä ajattelemasta omaa kauneuttaan."

"Siinä tapauksessa ei naiselle jää paljonkaan kauneutta, jota kannattaisi ajatella."

"Mutta rakkaani, minähän puhunkin nyt siitä, että sinun täytyy todella mennä tervehtimään herra Bingleytä, kun hän on muuttanut naapuriksemme."

"Se on enemmän kuin mitä uskallan luvata, sen vakuutan."

"Mutta rakkaani, ajattelehan toki tyttäriäsi! Ajattelehan, minkälaisille tuloille joku heistä voisi päästä. Sir William ja Lady Lucas ovat päättäneet mennä sinne, mukamas vain sattumoilta; sillä tiedäthän, etteivät he yleensä käy uusien tulokkaiden luona. Totta tosiaan sinun täytyy mennä, sillä mahdotontahan on meidän naisten käydä häntä tervehtimässä, jollet sinä käy ensiksi."

"Nyt saivartelet varmasti aivan liikoja. Olen vakuutettu, että herra Bingley tulee hyvin iloiseksi vierailustasi; ja minä lähetän sinun myötäsi kirjallisen vakuutuksen, että minun puolestani hän saa herran nimessä naida kenen vain tahtoo meidän tyttäristämme; vaikka arvelenpa, että minun on silloin lausuttava hyvä sana eritoten Lizzyn puolesta."

"Toivon, ettet tee mitään semmoista. Lizzy ei ole rahtuistakaan toisia parempi; ja minä olen varma, ettei hän ole puoleksikaan niin kaunis kuin Jane eikä puoleksikaan niin lahjakas kuin Mary eikä puoleksikaan niin hyväluontoinen kuin Lydia. Mutta sinun pitää aina antaa hänelle etusija toisten rinnalla."

"Toisissa ei olekaan paljon kehumisen arvoista", vastasi perheenisä; "he ovat yhtä typeriä ja tietämättömiä kuin kaikki muutkin tytöt; mutta Lizzyllä on sentään vähän terävämpi äly kuin sisarillaan."

"Bennet, kuinka sinä saatatkaan herjata omia lapsiasi tuolla tavalla? Sinulle on oikein iloa ärsyttää minua. Sinä et sääli yhtään minun hermoparkojani."

"Nyt isket kiveen, rakkaani. Minä pidän sinun hermojasi suuressa kunniassa. Ne ovat minun vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan niihin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa ainakin kerran päivässä."

"Ah, sinä et tiedä, kuinka minä niistä kärsin."

"Mutta minä toivon, että sinä jaksat sen kestää ja elät vielä nähdäksesi naapureinamme paljon muitakin nuoria miehiä, joilla on neljäntuhannen punnan tulot vuodessa."

"Mitäpä hyötyä meille siitä on, vaikka niitä tulisi kaksikinkymmentä, kun sinä et kuitenkaan tahdo käydä niitä tervehtimässä."

"Luota siihen, rakkaani, että jos niitä tulee kaksikymmentä, niin käyn jok'ikisen luona."

Hra Bennetin luonnonlaatu oli siksi merkillinen sekoitus kärkevyyttä, ivallisuutta, itsehillintää ja oikullisuutta, ettei kolmenkolmatta vuodenkaan aviollinen kokemus riittänyt auttamaan hänen vaimoaan luotaamaan sen pohjaa. Hänen omasta luonteestaan oli paljon helpompi päästä selville. Hän oli ymmärrykseltään sangen keskinkertainen, jokseenkin oppimaton ja mielenpuuskiltaan hyvin epävakainen nainen. Kun ei kaikki käynyt hänen päänsä jälkeen, valitteli hän hermojaan. Hänen elämäntehtävänsä oli saada tyttärensä naimisiin; hänen elämänsä sisältönä ja lohdutuksena vierailut ja juorut.