YÖKAUSI PAIMENESSA

(Vjeshinan niitty.)

Oli ihana päivä heinäkuussa. Semmoisia päiviä on ainoastaan silloin kuin ilmat ovat pitkäksi aitaa asettuneet. Aamusta ani varhaisesta saakka on taivas kirkas; aamurusko ei lieskota tulipalona, hennosti se vain levitteleikse kuni poskella puna. Aurinko ei ole hehkuva, tulikuuma, kuten aikana kuivain poutain, eikä himmeän-punainen, niinkuin myrskyn edellä, vaan kirkas ja ystävällisesti säteilevä. Tyyneesti se kohoilee alta kapean ja pitkän pilven, raikkaana kirkastun ja vaipuu sen punasinervään sumuhun. Leveäksi venyneen pilven ylimmäisellä reunalla välähtää nyt kimaltelevia hesuja; niitten loisto on kuin ta'otun hopean… Vaan kas! jälleen ampuivat ilmaan säihkyilevät säteet, ja iloisena, ylevänä, kuni lennähdellen, kohoilee uljas päivän tähti. Puolenpäivän aikana ilmaantuu tavallisesti koko joukko pyöreitä, kaukaisia pilvenhattaroita, kellahtavan harmaita, hentoine, valkoisine reunoineen. Ne ovat melkein liikahtamatta kuni saaret keskellä äärettömiin tulvinutta virtaa, joka kietoo heitä syvälle läpinäkyvillä, sinervillä käsivarsillaan. Kauempana, taivaanrannassa ne liittyvät, ryhmäytyvät; taivaan kantta ei heidän välitsensä enää näy, mutta itse he ovat yhtä sinerviä kuin taivaskin; lämpöä ja valoa heistä hehkumalla hehkuu. Taivaanranta on ylt'ympärillä samanlainen, muuttumatta keveä, sinervän punainen. Ei synkkene, ei sakene missään ukkospilvi; siellä täällä vain siintää ylhäältä alas kulkeva sinervä raita: siellä vettä vienosti vihmoo. Illaksi nämä hattarat haihtuvat; viimeiset niistä, mustanpuhuvat ja epämääräiset, ruusuisena savuna asettuvat laskeutuvan auringon eteen. Siinä kohdassa, mihin se meni mailleen, yhtä tyyneesti kuin oli noussutkin, siinä kohdassa ei enää kauan viivy purppurainen valo yli hämärtyneen maan, vaan hiljaa vilkkuen, kuni varovasti kannettu kynttilä, syttyy siinä illan tähti. Semmoisina päivinä ovat kaikki värit lievenneitä; kirkkaita ne ovat, vaan eivät räikeitä; omituinen liikuttava nöyryys asuu kaikkialla. Semmoisina päivinä on kuumuus välistä hyvinkin suuri, väliin se oikein polttaa mäen rinteillä, mutta tuuli se karkoittaa, hajoittaa keräytyneen helteen ja kieppuvat tuuliaispäät – jotka selvästi tietävät pysyviä ilmoja – kiitävät korkeina pylväinä peltojen välisillä teillä. Kuiva ja puhdas ilma tulee marunalta, leikatulta rukiilta ja tattarilta: ei enää puutu kuin hetki puoleen-yöhön, eikä tunnu vieläkään kosteutta.

Semmoista ilmaa toivoo maanmies elonkorjuun ajaksi.

Juuri senkaltaisena päivänä olin minä kerran teiriä ampumassa Tshernskoin kihlakunnassa Tuulan läänissä. Minun onnistui ampua koko joukko lintuja; täysi metsälaukku se armottomasti leikkasi mun olkapäitäni. Mutta illan rusko oli jo sammunut; ilmassa, joka kyllä oli vielä kirkas, vaikk'eivät sitä enää valaisseetkaan mailleen menneen auringon säteet, rupesi jo sakenemaan ja leviämään kylmiä varjoja, kun minä viimeinkin päätin palata kotia. Nopein askelin astuin minä poikki viidakon ja nousin mäelle, mutta sen sijaan kuin olin luullut saavani täältä nähdä tutun tasangon tammimetsineen oikealla ja vähäisine valkoisine kirkkoineen vasemmalla kädellä, näinkin aivan oudot tienoot. Jalkani alla oli kapea laakso, ja vastapäässäni kohoili jyrkkänä seinänä tiheä haavisto. Oudostuen katsahdin ympärilleni. – "Kas!" arvelin itsekseni, "minähän olenkin aivan väärillä teillä; liiaksi olen ottanut oikeaan".

Kummastellen itsekin omaa erehdystäni, läksin kiireesti mäeltä alas. Samassa kietoi minut vastenmielinen liikahtamaton kosteus niinkuin olisin astunut kellariin. Korkea, tiheä heinikko laakson pohjalla oli aivan märkä ja kuulsi valkoisena tasaisena pöytävaatteena. Tuntui raskaalta kävellä siinä. Minä kiiruhdin toiselle puolelle ja läksin haaviston rinnettä, pysytellen enemmän vasemmalla kädellä. Yölepakot ne jo lentelivät metsän nukkuvain latvain päällä, salaperäisinä kieppuen ja räpyttäen siipiään kummasti kuultavaa taivasta vasten. Vilkkaasti ja suoraan lensi metsän yli viivähtänyt haukan poika, täyttäen pesällensä. —

– "Kun vaan pääsen tuolle metsän kulmalle", ajattelin itsekseni, "niin siinä onkin jo tie. Kyllä minä olen ainakin virstan kulkenut väärää".

Pääsin tuosta viimein metsänkin kulmalle, mutta tietä siellä ei ollut: laajalti vaan levittelihe edessäni niittämättömiä pensaita ja niitten takana kaukaa, sangen kaukaa näkyi autio keto. Minä pysähdyin uudestaan.

– "Mitä kummia?.. Missäs nyt ollaan?"

Minä muistelemaan miten ja missä olin kulkenut pitkin päivää.

– "No tämähän on Parahinan viidakko!" huudahdin minä viimein. "Todellakin! Tuo tuossa on kaiketikin Sindejevan lehto… Mitenkäs minä olen tänne joutunut? Näin kauas! Kummallista! Nyt on taas otettava oikealle".

Minä läksin oikealle poikki viidakon. Yö se sillä välin läheni ja kasvoi, kuin ukkospilvi. Pimeys näkyi kohoavan kera illan usvain; ylhäältäkin valui pimeyttä. Minä löysin vähäisen ruohottuneen polun, ja läksin kulkemaan sitä tarkasti katsellen eteenpäin. Ympärilläni synkistyi ja pimeni kaikki, – peltopyy vain kiljasi silloin tällöin. Vähänläntä yölintu, pehmoisilla siivillään lensi äänettömästi, matalalta, ja oli vähällä lentää kiinni minuun, mutta säikähtäneenä pujahti viidakkoon. Minä saavuin viidakon rinteelle ja läksin kulkemaan peltoa, rajapiennarta myöten. Töin tuskin erotin enää kaukaiset esineet: pelto kuulsi epäselvänä ympärillä; sen takana kohosi synkkä pimeys, sakenemistansa saeten paksuin pilvin. Kumeasti kajahtelivat askeleeni jäähtyvässä ilmassa. Vaalennut taivas rupesi jälleen sinertämään, – mutta tämä oli jo yön sinervätä. Siinä alkoivat jo tähtiöt välkkyä, kimallella.

Mitä minä olin luullut lehdikoksi, olikin tumma pyöreä mäen törmä.

– "No mutta missäs sitä nyt ollaan sitten?" toistin minä ääneen, pysähtyen kolmatta kertaa ja kysyvästi katsahtaen englantilaiseen keltaisenkirjavaan koiraani, Dianaan, kieltämättäkin viisaimpaan kaikista nelijalkaisista luontokappaleista. Mutta viisain nelijalkaisista luontokappaleista heilutti vaan häntäänsä, räväytti alakuloisesti väsyneitä silmiänsä eikä antanut minulle yhtään kunnollista neuvoa. Minua alkoi hävettää koirani edessä, ja minä syöksyin eteenpäin, ikäänkuin äkkiä olisin oivaltanut, minne oikeastaan oli mentävä, kiersin mäen törmän ja saavuin matalanlaiseen alankoon. Kummallinen tunne valtasi minut samassa. Alanko oli melkein säännöllisen, luisureunaisen kattilan muotoinen; sen pohjalla seista törrötti muutamia isoja valkoisia kiviä, – näytti siltä kuin olisivat ne ryömineet sinne salaiseen neuvotteluun – ja niin kovin äänetöntä oli siinä kaikki, niin umpeata ja litteätä, niin alakuloisena riippui taivas sen päällä, että sydäntä rupesi ahdistamaan. Heikosti ja surkeasti vingahti joku pikku eläin kivien välissä. Minä kiirehdin takaisin mäelle. Hamaan tähän asti olin vielä toivonut löytäväni tien kotia; mutta nyt minä selvästi tiesin eksyneeni kokonaan. Yrittelemättäkään enää tunnustella ympäristöjä, melkein täydellisesti jo yön pimeyteen vajonneita, läksin kulkemaan suoraan eteenpäin tähtien johdolla – umpimähkään.

Puolen tunnin verran astua laahustelin minä väsyneenä sillä tapaa. Tuntui kuin en elämässäni vielä olisi kulkenut niin autioilla paikoin: ei tuikahtanut tulta mistään, ei kuulunut äännähdystäkään. Viettävätä mäen rinnettä seurasi toinen, peltoja peltojen perästä loppumaton jono; pensaita ikäänkuin kohoilemalla kohoili maasta nenäni eteen. Yhä kuljin minä ja olin jo päättänyt käydä jonnekin levähtämään aamuun asti, kun äkkiä huomasin olevani kauhean kuilun partaalla.

Minä tempasin jalkani, jonka jo olin ollut astua partaan yli, ja töin tuskin huomasin pimeyden läpi allani avaran tasangon. Leveä joki kaarsi sitä minusta etenevällä puoliympyrällä; teräksenä välähti silloin tällöin tumman veden kalvo, osoittaen sen kulkua. Mäki, jonka päällä nyt seisoin, laskeutui äkkiä, melkein jyrkkänä seinänä; sen kookkaat piirteet erosivat mustina ilman sinervästä avaruudesta, ja suoraan allani, putouksen ja tasangon muodostamassa kulmassa, vähän matkan päässä joesta, joka tällä kohdalla seisoi liikahtamatonna, tummana peilinä, punersi ja savueli kaksi nuotiota vierekkäin. Niitten ympärillä hääri ihmisiä, liikkui varjoja; välistä kirkastui selvästi pienen kiharaisen pään etupuoli.

Minä huomasin nyt, minne olin joutunut. Tämä laakso on meidän tienoillamme kuuluisa Vjeshinan niitty. Lähteä kotia oli aivan mahdotonta, vallankin nyt yön selkään; jalat horjahtelivat allani väsymyksestä. Minä päätin mennä nuotioille ja odotella aamun koittoa noitten ihmisten seurassa, joita luulin karjankauppiaiksi. Onnellisesti laskeusin alas, vaan tuskin olin päästänyt käteni viimeisestä oksasta, josta olin pidellyt kiinni, kun päälleni karkasi kaksi valkoista, takkukarvaista koiraa, äkäisesti haukkuen. Samassa kajahti raikkaita lapsen ääniä nuotioilla; kaksi kolme poikaa nousi kiireesti maasta. He juoksivat luokseni ja kutsuivat pois koirat, joita etenkin Dianan ilmestyminen näkyi hämmästyttäneen. Minä astuin heidän luokseen.

Erehtynytpä olinkin, luullessani nuotioilla istuvia karjankauppiaiksi. Nämä olivat vain talonpoikain lapsia läheisestä kylästä hevoslaumaa aimenessa. Helteisenä kesäaikana on meillä tapana ajaa hevoset yöksi laitumelle; päiväs-aikaan ne eivät saisi rauhaa kärpäsiltä ja paarmoilta. Viedä hevoset illan suussa laitumelle ja tuoda aamun koittaessa takaisin, – se on riemua ja juhlaa kylän pojille. Lakitta päin, vanhoissa puoliturkeissa kiitävät he uljaimpain hepokulujen selässä, kiljuen ja huutaen, käsiänsä ja jalkojansa heitellen, korkealle hypähdellen ja heleästi nauraen. Keltaisena pilvenä kohoilee ja liikkuu kevyt pöly tiellä; kauas kuuluu kavioiden kopina; hevoset juoksevat, korvat hörkällään; etummaisena mennä tempoo, häntä suorana ja alinomaa askelta vaihtaen, muuan punainen pörrökorva, takkiaisia takkuisessa harjassa.

Minä sanoin pojille joutuneeni eksyksiin ja istahdin heidän luoksensa. He kysyivät mistä minä olin, vaikenivat sitten ja siirtyivät vähän kauemmas. Me haastelimme hetkisen, Minä kävin pitkälleni pensaan juurelle, josta lehdet oli kaluttu pois, ja aloin katsella ympärilleni. Kaunis oli edessäni kuva: nuotioiden ympärillä tärisi pyöreä, punertava heiastus ja ikäänkuin kuolehtui pois, pimeyteen nojaten. Valkea, leimahtaen väliin, heitti ulommas tätä piiriä nopean väläyksen: kerran vaan nuolaisi hieno valon kieli pensaan paljaita oksia ja katosi samassa; pitkiä, teräviä varjoja syöksähti tuokioksi vuoroansa hamaan valkeaan asti: pimeys taisteli valon kanssa. Toisinaan, valkean palaissa himmeämmin ja valopiirin supistuessa ahtaammaksi, ilmaantui ympäröivästä pimeydestä äkkiä esille hevosen pää, milloin ruskea, milloin laukkiotsa, milloin aivan valkoinen. Tylsästi se katseli meitä kotvasen, kiireesti syödä jauhaen pitkää ruohoa, ja kumartuen uudelleen, katosi samassa. Kuului vaan sen narskuva syönti ja korskahteleminen. Valaistusta paikasta on vaikea eroittaa esineitä pimeydessä, ja siksipä näyttikin melkein koko läheistö mustaan huntuun kiedotulta; mutta taampana, taivaan rannan puolella näkyivät himmeästi metsät ja mäet pitkinä täplinä. Kirkas yön taivas kaareili juhlallisena ja käsittämättömän korkeana päämme päällä kaikessa salaperäisessä ylevyydessään. Suloisesti ahdistui rinta, hengittäessään tuota erinomaista, hurmaavata ja raikasta tuoksua, – tuoksua Venäjän kesäisen yön. Ympärillä tuskin kuuli vähintäkään ääntä… Silloin tällöin vaan välähti äkkiä läheisessä joessa iso kala tahi hiljalleen humahti rannan kaislisto, koska heilautti sitä vähäinen lainut… Nuotioiset ne vaan hiljaa räiskähtelivät.

Pojat istuivat nuotioiden ympärillä; siinä istuivat äsköiset kaksi koiraakin, jotka äskön olisivat niin mielellään syöneet minut. Pitkään aikaan he eivät vielä voineet tyytyä minun läsnä-olooni; torkahdellen loivat he silloin tällöin karsaita silmäyksiä valkeaan ja välistä morahtelivat tavattoman suurella omanarvon tunnolla. Ensin sitä morahdeltiin, sittemmin hiljalleen vingahdeltiin, ikäänkuin säälien, että aikomuksen toimeen-pano oli niin mahdotonta. Poikia oli kaikkiansa viisi: Rietu, Paavo, Ellu, Lauri ja Junu. (Heidän puheistaan minä sain tietää heidän nimensä ja ai'on nyt esittää heidät lukijalle.)

Ensimmäinen, vanhin kaikista, Rietu, oli päältä nähden noin neljäntoista vanha. Hän oli solakka poika; kasvonpiirteet kauniit ja hienot, hiukan pienet; hivukset vaaleat, kiharaiset; silmät kirkkaat ja huulilla alituinen puoleksi iloinen ja puoleksi hajamielinen hymy. Hän oli kaiketikin rikkaan talon poikia ja oli tullut hevosia paimeneen noin vaan, huvin vuoksi eikä tarpeessa. Hänen yllään oli kirjava keltaraitainen kattunapaita; pieni uusi ärmäkkä ei ollut hihoilla ja hädin tuskin pysyi hänen vähäisillä hartioillaan; sinisessä vyössä riippui pikkuinen kampa. Hänen matalavartiset saappaansa olivat todellakin hänen omat saappaansa, – ei isän.

Toisella pojalla, Paavolla, oli takkuinen musta tukka, harmaat silmät, leveät posket, kalpeat, rokon-arpiset kasvot, suuri, mutta säännöllinen suu, koko pää iso, ruumis jäntterä, kömpelöinen. Ei ollut pojassa näkyä, se on totta; mutta sittenkin hän miellytti minua: hän katsoi aina niin suoraan ja viisaasti ja hänen äänessänsäkin kuului lujuutta. Ei ollut pukukaan pulska: täpläinen paita ja paikatut housut, siinä koko puku.

Kolmannella, Ellulla, olivat kasvot jotenkin jokapäiväiset, pitkät, nenä könkönenä, silmät heikot. – Hänen kasvonsa osoittivat jonkunlaista tylsää, sairasmielistä huolehtimista. – Yhteen puristuneet huulet eivät liikkuneet, kulmakarvat olivat yhtä mittaa rypyssä, – näytti kuin hän lakkaamatta olisi sirristellyt silmiänsä valkealta. Keltaiset melkein valkoiset hivukset ne pistivät terävinä suikaleina matalan huopalakin alta, jota hän molemmin käsin vähä väliä painoi alas korville. Jaloissa oli hänellä uudet niinivirsut ja rievut; kolmasti vyötäisille kiedottu paksu nuora piti huolellisesti kiinni hänen siistiä mustaa takkiansa. Hän, niinkuin Paavokin, oli korkeintaan kaksitoista vuotta vanha.

Neljäs, Lauri poika, noin kymmenen vuoden iässä, herätti uteliaisuuttani alakuloisella, miettivällä katseellaan. Hänen kasvonsa olivat pienenlaiset, laihat, kesäleivissä, leuka terävä kuin oravalla. Huulia tuskin eroitti, mutta omituisen vaikutuksen tekivät hänen suuret, mustat silmänsä, joissa asui tumma tuli: ne näyttivät tahtovan sanoa jotakin, johon kieleltä – ainakin hänen kieleltään – puuttui sanoja. Hän oli lyhyt kasvulleen, heikkoruumiinen, ja pukunsa jotenkin köyhä.

Viimeistä, Junua, en minä alussa huomannutkaan; hän oli pitkällään maassa, hyyristyneenä paksuraisen niinimaton alle. Sieltä hän vaan silloin tällöin pisti ulos keltaisen kiharaisen päänsä. Iältään oli hän noin seitsemän vuotta vanha.

Tuossa minä olin maassa pitkälläni pensaan juurella ja katselin poikia. Toisen valkean päällä riippui vähäinen pata, jossa kiehui perunoita. Paavo oli keittäjänä. Polvillaan seisten hän tuon tuostakin tokaisi tikulla pataan, jossa vesi alkoi kiehua porista. Rietu oli maassa, nojaten kyynäspäähänsä, nutun liepeet levällään. Ellu istui Laurin vieressä, yhä vaan silmiänsä sirristellen. Lauri istui allapäin ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen. Junu ei liikahtanutkaan mattonsa alla. Vähitellen rupesivat pojat jälleen puhelemaan.

Ensin juttelivat niitä näitä, huomispäivän töistä, hevosista, mutta äkkiä kääntyi Rietu Ellun puoleen, ja kysäsi, ikäänkuin uudistaen keskeynyttä haastelua:

– "Oikeinkos sinä sitten näit sen haltijan?"

– "En, en minä sitä nähnyt, eikä sitä saakaan nähdä", vastasi Ellu käheällä ja heikolla äänellä, joka oli kokonaan hänen kasvojensa lauseen mukainen. "En nähnyt, vaan kuulin… Enkä minä yksinäni".

– "Missä teillä haltijat elustavat?" kysyi Paavo.

– "Vanhassa patahuoneessa".

– "Käyttekös te sitten tehtaan työssä?"

– "Kuinkas muuten? Me olemme Antti veikon kanssa silomiehiä".

[Silomiehet paperitehtaassa silittävät paperia.]

– "Vai olette te vaaprikan väkeä!"

– "No kuinkas sinä sen haltijan näit?" kysyi Rietu.