I

Kerran kesällä, Gratshahin kylässä, köyhänpuolisen tilanomistaja Anna

Pavlovna Adujevin luona nousivat kaikki emännästä alkaen kahlekoiraan

Barbosiin asti päivän valetessa.

Ainoastaan Anna Pavlovnan ainoa poika Aleksander Fioderitsh makasi, niinkuin kahdenkymmenen vuotisen nuorukaisen tulee maata, sankarin unessa; mutta talossa kaikki vaan hyörivät ja pyörivät. Palvelusväki kävi kumminkin varpaisillaan ja puhui kuiskaten, etteivät olisi herättäneet nuorta herraa. Jos joku hiukankin kolautti tahi puhui kovaa, niin Anna Pavlovna ilmestyi paikalla kuin ärsytetty emätiikeri, rankasi varomatonta aika ripityksellä, loukkaavalla haukkumanimellä, sattuipa välistä, että vihansa ja voimiensa mukaan töykkäykselläkin.

Kyökissä laitteli ruokaa kolme käsiparia aivan kuin kymmenelle hengelle, vaikka koko herrasväen perheessä oli kaikkiaan vaan Anna Pavlovna ja Aleksander Fioderitsh. Liiterissä pyyhittiin ja voideltiin ajopeliä. Kaikki toimivat ja tekivät pää hiessä työtä. Barbos yksinään vaan ei toiminut mitään, mutta sekin otti tavallansa osaa yleiseen hyörinään. Silloin kun sen ohitse kulki lakeija, kuski, tahi tyttö sipsutti, huiski se hännällään ja haisteli tarkasti ohitse kulkevata. Siltä kumminkin näytti, kuin se olisi silmineen kysynyt: tokkohan minulle vihdoinkaan sanovat, mikä kumman hyörintä meillä on tänään?

Hyörintää oli senvuoksi, kun Anna Pavlovna laski poikansa Pietariin palvelukseen, tahi, kuten hän sanoi, ihmisiä katsomaan ja itseään näyttämään. Häntä kuolettava päivä! Senvuoksi hän onkin niin murheissaan ja liikutettu. Useasti, kesken puuhia, aukasee hän suunsa käskeäkseen jotain ja pysähtyy yht'äkkiä kesken sanaa, ääni pettää hänet, hän kääntyy syrjään, pyyhkii jos ehtii kyyneleen, jos ei ehdi, niin pudottaa sen matkalaukulle, johon hän itse pakkasi Sashinkalleen liinavaatteita. Kyyneleet kiehuivat aikoja sitten hänen sydämmessään; ne nousivat kulkkuun, painoivat rintaa ja olivat valmiit valumaan kolmena virtana; näytti niinkuin hän olisi säästänyt niitä jäähyväishetkeksi, päästäen niitä silloin tällöin pisaran kerrassaan.

Ei ainoastaan hän itkenyt erohetkeä. Sashinkan kamaripalvelija Evsei, suri myöskin kovasti. Hän valmistelihe lähtemään herran kanssa Pietariin, jätti kaikista lämpimimmän nurkan talosta, uunin päällyksen Agrafenan kamarista, ensimmäisen ministerin Anna Pavlownan talouden hoidossa ja – mikä oli vielä kaikesta tärkein Evseista, rouvan ensimmäisen emännöitsijän.

Uunin päällyksen takana oli ainoastaan tilaa asettaa sinne pari tuolia ja pöytä, jolla valmistettiin teetä, kahvia ja haukattavaa. Evsei sijoittuu myös uunin takanakin ja Agrafenan sydämeen. Toisella tuolilla istui Agrafena itse.

Historia Agrafenasta ja Evseista oli talossa jo vanha taru. Hänestä, niinkuin kaikesta muustakin maailmassa puhuttiin ja parjattiin molempia, ja sitten, niinkuin kaikesta muustakin taukosivat. Itse rouva oli tottunut näkemään heitä yhdessä ja he olivat onnellisina kokonaista kymmenen vuotta. Kuinkahan moni voi elämästään laskea kymmenen onnellista vuotta! Siksipä tulikin tuo häviöhetki! Hyvästi lämmin nurkka, hyvästi Agrafena Ivanowna, hyvästi turakka-peli, kahvit, viina ja kirsikkaviini – hyvästi kaikki!

Evsei istui äänetönnä ja huokaili syvästi. Agrafena puuhaili, kulmakarvat rypistettyinä, taloutta. Hänen surunsa tuli myös tavallansa ilmi. Samana päivänä kaasi hän harmissaan teen, sen sijaan kun olisi pitänyt antaa tavallisuuden mukaan rouvalle ensimmäisen kupillisen väkevätä teetä, viskasi hän sen ulos: "Ei kenenkään tarvitse saada sitä", ja vahvana otti hän torat vastaan. Kahvi hänellä kiehui liiaksi, kerma paloi, ja kupit putoilivat hänen käsistään. Hän ei pannut tarjotinta pöydälle, vaan heitti rämähytti; ei aukaissut kaappia eikä ovea, vaan paiskoi niitä. Hän ei itkenyt, vaan oli vihainen kaikesta ja kaikille. Tämä oli sitäpaitsi ylimalkaan pääpiirteenä hänen luonteessaan. Hän ei ollut koskaan tyytyväinen; ei mikään ollut hänen mielensä mukaan; aina hän nurisi ja kanteli. Mutta tällä päättävällä hetkellä paljastui hänen luonteensa kaikkine ominaisuuksineen. Kaikista enemmän näytti hän olevan vihanen Evseille.

Agrafena Ivanowna!.. sanoi Evsei surkuteltavalla äänellä ja lempeästi, joka ei oikein sopinut hänen pitkälle tukevalle ruumiilleen.

– No mitä sinä tässä istut, lörppäsuu? – vastasi hän, aivankuin Evsei olisi siinä ensimmäistä kertaa istunut. – Laske minua: minun täytyy saada pyyheliinan.

– Ah, Agrafena Ivanowna! toisti hän laiskasti huoaten ja nousten tuolilta ja samassa laskeutuen taaskin istumaan, kun Agrafena oli ottanut pyyheliinan.

– Siinä vaan nyyhkii! Mokomasta nokkaviisaasta on pääsemättömässä!

Jumalani, mikä rangaistus! Eikä hänestä pääse!

Helinällä pudotti hän lusikan huuhtomavatiin.

– Agrafena! kuului yht'äkkiä toisesta kamarista: Luulen sinun tulleen hulluksi! Etkö tiedä, että Sashenko makaa. Tappeletko lemmittysi kanssa jäähyväisiksi, vai mitä?

– Sinun mielestäsi ei saisi liikahtaa, istua vaan kuin kuollut! suhisi Agrafena käärmeen tavalla, pyyhkien kuppia molemmin käsin, juurikuin hän olisi aikonut särkeä sen palaisiksi.

– Hyvästi, hyvästi! sanoi Evsei hirmuisella huokauksella: – tämä on viimeinen päivä Agrafena Ivanowna.

– Jumalan kiitos! viekööt pirut teidät täältä: tilavampi on sitten.

Laske tuossa nyt, ei ole astumasijaa: niin levitti tuossa jalkansa!

Evsei kosketti häntä olkapäästä – silloin kun Agrafena oli vastannut hänelle. Hän huokasi jälleen, mutta paikasta ei liikahtanut; turhaa olisi ollutkin liikahtaa: Agrafena ei kumminkaan sitä tahtonut. Evsei tiesi sen eikä ollut milläänkään.

– Kukahan minun paikallani istunee? – sanoi hän yhä huoaten.

– Haltia! – vastasi Agrafena änkyttäen.

– Suokoon Jumala! kun vaan Proshko ei istuisi. Mutta kuka teidän kanssanne nyt pelaa turakkaa?

– No, vaikkapa Proshkokin, mitähän vaaraa siinä olisi? huomautti

Agrafena pistävästi.

Evsei nousi.

– Älkää peljätkö, Proshkon kanssa Jumal' avita, älkää peljätkö! sanoi hän rauhattomasti ja melkein vihaisesti.

– Kuka minua voisi kieltää? sinäkö, vai mitä, mokomakin hyvä esimerkki?

– Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, alkoi hän rukoilevalla äänellä; ottaen häntä – vyötäisten ympäri, sanoisin minä, jos hänellä olisi ollut vähintäkään tunnusmerkkiä vyötäisiin.

Mutta Agrafena vastasi syleilyyn töykkäyksellä rintaa vasten. – Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, jatkoi hän: – tokkohan Proshko rakastaisi teitä, niinkuin minä olen rakastanut? Katsokaa millainen häpeämätöin ihminen hän on: ei anna yhdellekään naiselle rauhaa. Mutta minä! a – ah! Te olette minusta kuin simruuti silmieni edessä! Jos ei herrasväen tahto tulisi kysymykseen, niin… ah!..

Sitä sanoessa pörähti hän itkemään ja viittasi kädellään. – Agrafenakaan ei voinut pidättää itseään: hänen surunsa puhkesi kyynelinä ilmi.

– Mutta jätätkö sinä minut rauhaan kirottu? sanoi hän itkien: – Mitä tuossa hupakko mökötät! Välittäisinkö minä Proshkosta! etkö näe itsekin, ettei häneltä kuule kunnollista sanaa? muuta ei osaakaan kuin käsiään hätistellä.

– Hätyyttääkö hän teitäkin? Sitä hylkiötä. Te tietysti ette virka mitään! Minäpä häntä. —

– Koettakoon vaan, niin saa nähdä! Eikö palvelijoiden joukossa ole muitakin naisia kuin minä? Proshkon kanssako viitsisin! kaikkiapa vielä luulet! Hänen vieressään kuvattaa istuakin – suurin sika sioista! Häntä saa pitää yhä silmällä, ettei vaan löisi toista ihmistä tahi sieppaisi käsistä jotain herrasväen omaa – niin ettei sitä huomaakaan.

– Agrafena Ivanowna, jos kumminkin niin tapahtuisi – onhan kiusaaja voimakas – niin pankaa ennen Grishko tänne istumaan: hän on kumminkin hyvätahtoinen, hiljainen työmies, eikä irvihammas.

– Löysipä vielä jotain! sanoi Agrafena hänelle: – mitä sinä minua jokaiselle tarjoat, olenko minä mikä… Mene tuosta tiehesi! Paljon löytyy teitä velikultia, johon tässä rupeisin jokaisen kaulassa riippumaan: enpä ole sitä laatua. Sinun kanssasi ainoastaan, mokomankin pahanhengen, on kiusaaja syntieni tähden minut kietonut, sitäkin kadun… löysipä toki jotain!

– Jumala teitä palkitkoon hyvyydestänne! Niin kuin raskas taakka putosi hartioiltani! huudahti Evsei.

– Onpahan nyt iloissaan! rääkäsi Agrafena kuin peto: – onpahan toki iloittavaa – iloitse nyt!

Hänen huulensa kävivät vaaleiksi vihasta. Molemmat olivat ääneti.

– Agrafena Ivanowna! sanoi Evsei vähän ajan perästä.

– No, mitä vielä?

– Olenhan aivan unhottanut: aamusta lähtien ei ole suussani ollut edes kaste-pisaraakaan.

– Sitähän sinä vaan – .

– Murheesta, hyvä ystävä. Hän otti kaapin alahyllyltä, sokeritopan takaa juomalasillisen viinaa ja kaksi hirmuista leipäpalaa kinkun kanssa. Kaikki tämä oli hänelle huolellisella kädellä varustettu. Hän työnsi Evseille kaiken tämän, sillä tavalla, ettei edes koirillekaan niin työnnetä. Toinen palanen putosi maahan.

– Se, tukehdu! Toivon että… no hiljempaa, älä maiskuta suutasi, että kuuluu ympäri koko taloa.

Hän kääntyi toisaalle päin ikäänkuin halveksimalla, mutta Evsei alkoi verkalleen syödä ja katseli kulmiensa alta Agrafenaa ja peitti toisella kädellään suutaan.

Sillä välin näkyi portista postimies, joka ajoi kolmella hevosella. Aisa-hevosen kaulan ylitse oli heitetty vemmel. Kello, joka oli satulaan kiinni sidottu, väänteli väkinäisesti ja humisevalla äänellä kieltään sidotun juopuneen tavalla, joka on arestiin pantu. Postimies sitoi hevoset liiteriin katoksen alle, heitti lakin päästään, otti sen sisältä likaisen pyyheliinan ja pyyhki hien kasvoiltansa. Nähtyään hänet ikkunasta, kalpeni Anna Pavlowna. Hänen jalkansa notkistuivat, kätensä putosivat hervottomina, vaikka hän oli tätä odottanutkin. Tultuansa jälleen entiselleen, kutsui hän Agrafenaa.

– Mene hiljakseen varpaisillasi ja katso, makaako Sashenka – sanoi hän. Tuo kyyhkyseni nukkuu yli ajan ehkä viimeisenä päivänäkin: sitten en voisi katsella häntä kyllikseni. Tahi ei, osaisitko sinä! sinä astut vielä sisään kuin lehmä. Menen ennemmin itse…

Ja hän meni.

"Sinä et ole muka lehmä!" nurisi Agrafena, kääntyen omalle puolellensa. "Kappas vaan, vai lehmä! Montako tämmöistä lehmää sinulla lienee?"

Anna Pavlownaa vastaan tuli itse Aleksander Fedoritsh, vaaleaverinen, kukoistuksen ijällä, täydessä terveydessä ja voimassa oleva nuori mies. Hän tervehti iloisesti äitiään, mutta nähtyänsä yht'äkkiä matkalaukun ja nyytit, hämmästyi hän ja meni ääneti ikkunan luo ja alkoi piirtää sormellaan ikkunaruutuun. Hetken kuluttua puhui hän jälleen yhtä huolettomasti äitinsä kanssa, jopa ilolla katseli matkavarustuksia.

– Kuinka sinä, ystäväiseni, makasit niin kauan, sanoi Anna Pavlowna: – oikein kasvosi ovat turvonneet? Annapas minä pyyhin silmiäsi ja poskiasi ruusuvedellä.

– Ei, mammaseni, ei tarvitse.

– Mitä sinä tahdot suurukseksi: teetäkö vai kahviako ensin? Käskin pannulla paistaa hakattua lihaa happamen kerman kanssa – mitä sinä tahdot?

– Yhdentekevä, mammaseni.

Anna Pavlowna sijoitteli vieläkin liinavaatteita, pysähtyi sitten ja katsoi suruisena poikaansa.

– Sascha!.. sanoi hän vähän ajan päästä.

– Mitä tahdotte, mammaseni?

Hän venytteli vastausta juurikuin jotakin peljäten.

– Ystäväiseni, mihin sinä matkustat ja minkätähden? kysyi hän vihdoinkin hiljaisella äänellä.

– Kuinka mihin, mammaseni? Pietariin sentähden… sentähden… että…

– Kuules, Sascha, sanoi hän mielenliikutuksessaan, pantuansa kätensä hänen olkapäällensä, luultavasti sillä tarkoituksella, että koettaa viimeistä keinoaan: – ei ole vielä myöhäistä: mietipäs, jää tänne: —

– Jäädä! Miten sitä voisi! Ovathan… liinavaatteetkin pakatut, sanoi poika, kun ei tiennyt keksiä muuta.

– Liinavaatteetko pakatut! Vaan katsos… tuossa… tuossa… ovatko ne pakatut:

Kolmella kerralla otti hän ne matkalaukusta.

– Mitä ihmeitä, mammaseni. Olen valmistaunut matkalle ja yht'äkkiä!

Mitä sanoisivat…

Ja hän tuli suruiseksi.

– En minä kiellä niin paljon oman itseni tähden kuin sinun tähtesi. Minkätähden sinä matkustat? Onneako hakemaan? Onko sinun täällä paha olla? Luuletko ett'ei äiti pitkin päiviä ajattele miten voisi täyttää kaikkia oikkujasi? Tietysti sinä olet nyt siinä ijässä, jolloin äidin hyvitykset eivät yksin tuota sinulle onnea; ja enhän minä sitä vaadikaan. Katsohan ympärillesi: kaikki katselevat sinua silmiin. Entäs Maria Wasiljewnan tytär, Sanjushka? Mitä… punastuitko? Kuinka tuo kyyhkyinen – antakoon Jumala hänelle terveyttä – rakastaa sinua. Kuulepas, kolmeen yöhön ei hän ole maannut!

– No, mammaseni, mitä te puhutte! hän muutoin…

– Niin, niin, juurikuin minä en näkisi… Ah niin! etten unhottaisi: hän otti sinun nenäliinojasi päärmätäkseen.

– "Minä tahdon itse, itse" – sanoi hän – "en anna kenellekään muille ompelenpa vielä nimetkin niihin". Näetkös mitä sinulla on muuta tarvis? Jää tänne!

Poika kuunteli ääneti pää alaspäin ja leikitteli aamutakkinsa tupsulla.

– Mitä sinä löydät Pietarista? jatkoi hän. Luuletko että eläminen siellä on yhtä hyvää kuin täällä? Ei ystäväiseni! Jumala ties mitä saat nähdä ja koittaa kylmää, nälkää ja puutetta – kaikkea saat kärsiä, Ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa paljon, mutta hyviä ei löydä heti. Se arvo, mikä sinulla on maalla, on kaupungissakin – arvo on aina sama arvo. Kun et saa nähdä Pietarin elämää, niin sinusta näyttää, täällä eläessäsi, että olet ensimmäinen maailmassa; ja niin on kaikessa, armaani! Sinä olet sivistynyt, sukkela ja hyvä. Ja minä vanhus saisin iloita katsellessani sinua. Kun naisit, niin Jumala antaisi sinulle lapsia, minä hoitaisin heitä – ja sinä eläisit suruitta, huolitta, ja eläisit elinaikasi rauhallisesti ja hiljaa, etkä tarvitsisi kadehtia ketään; siellä sinun ei tulekaan ehkä hyvä olla, kenties vielä muistat sanojani… Jää tänne, Saschenka – mitä?

Saschenka rykäsi ja huokasi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

– Katsopas tänne, jatkoi äiti auaisten balkongin oven: – eikö sinun ole sääli jättää nurkkaasi? Balkongilta löyhähti kamariin raitis ilma. Talosta levisi matkan päähän puutarha, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tiheitä orjantappuroita, tuoreita ja tuuheita syreenejä. Puitten välissä loistivat kukat, joka haaralle luikertelivat tiet; etempänä järvi, tyyni kuin kuvastin hiljakseen rantojansa kostutteli; toiselta puolen aamuauringon kultaisten säteiden valamana – toiselta tummansininen kuin taivas joka siinä kuvastui ja sen pinnassa hieman värähteli. Siellä näkyi kaikenvärisiä ruispeltoja pyöreän amfiteatterin muotoisena ja liittyivät viheriäiseen metsään.

Anna Pavlowna, peitettyään kasvonsa toisella kädellään auringon paisteelta, osoitteli toisella joka esinettä.

– Katsopahan, sanoi hän: – miten kauniisti Jumala puki peltomme. Noista pelloista saamme pelkkiä rukiita 500 tynnyriä; entäs tuolla on vehnää ja tattaria; tattari ei ole samanlainen kuin viime vuonna: taitaa tulla siitä huono sato. Entäs metsä, kuinka se on kasvanut! Ajattelepas vaan miten suuri on Jumalan laupeus! Puita myömme omasta osastamme tuhanteen ruplaan. Ja metsän otukset sitten! Ja kaikki tämä on sinun, rakas poikani; minä olen ainoastaan sinun isännöitsijäsi. Katsopas järveä: mikä loisto! Todella taivaallista! Miten kalat siinä kutevat, ostamme ainoastaan sampia, mutta kiiskiä, ahvenia, ruutanoita kiehumalla kiehuu: riittää itsellemme sekä työväellemme. Tuolla ovat lehmäsi ja hevosesi laitumella. Täällä sinä olet yksinäsi kaikelle herra, mutta siellä, ehkä jokainen lähettelee sinua sinne tänne. Ja sinä tahdot paeta tätä onnea, etkä tiedä vielä mihin, ehkäpä helvettiä… antakoon Herra anteeksi… Jää tänne!

Poika oli vaan ääneti.

– Etkö sinä kuuntele, sanoi hän. – Mitä sinä näin tarkasti katselet?

Nuori mies osoitti ääneti ja ajatuksissaan kädellään kauas. Anna Pavlowna katsahti ja kasvonsa muuttuivat. Tuolla peltojen välissä luikerteli tie kuin käärme ja katosi metsään, siihen luvattuun maahan, Pietariin. Anna Pavlowna oli muutaman minuutin ääneti, tointuakseen.

– Vai niin, sanoi hän vihdoin alakuloisesti. No, ystäväiseni, Jumalan haltuun! Matkusta, jos sinua niin vetää täältä pois: minä en pidätä! Et ainakaan voi sanoa, että äitisi masentaa nuoruuttasi ja elämääsi.

Äiti raukka! Siinä on sinulle palkinto kaikesta rakkaudestasi! Sitäköhän sinä odotit? Siinäpä se juuri onkin, ett'eivät äidit odota palkintoa. Äiti rakastaa rajattomasti ja ilman eroitusta. Jos olette suuret, kuuluisat, kauniit, ylpeät, jos nimenne kaikuu suusta suuhun, työnne kuuluu ympäri maailmaa – niin vanhuksen pää tutisee ilosta, hän itkee, nauraa ja rukoilee kauan ja tulisesti. Mutta poika suuremmaksi osaksi ei ajattele edes jakaa kunniaansa äitinsä kanssa. Jos olette henkisessä ja järjellisessä suhteessa köyhiä, jos luonto on jättänyt teidät vaillinaiseksi, jos sairaus rasittaa teidän sydäntänne tahi ruumistanne, ja vielä viimeksi, jos ihmiset työntävät teitä luotansa, eikä teille löydy sijaa heidän keskessä – sitä enemmän on sijaa äidin sydämmessä. Hän painaa kovemmin rintaansa vastaan rumaa, raajarikkoista sikiötänsä ja rukoilee sen puolesta kauemmin ja tulisemmin.

Kuinka Aleksanderia voi sanoa tunnottomaksi sentähden, että hän oli päättänyt erota? Hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Elämä oli kapalosta saakka hymyillyt hänelle, äiti hemmoitteli ja pilasi häntä hellyydellään, niinkuin tavallisesti pilataan ainoata lasta; hoitaja lauloi yhä hänen kätkyensä luona, että hän saa aina käydä kullassa eikä nähdä surua, professorit sanoivat hänen pääsevän kauas – ja jälleen kotia palatessaan hymyili naapurin tytär hänelle. Näytti siltä kuin talon kissa, Wasjka, olisi ollut hänelle ystävällisempi talossa kuin kenellekään muille.

Surua, kyyneleitä ja onnettomuutta tunsi hän ainoastaan aavistuksen kautta niinkuin tunnetaan jotain ruttoa, joka ei ole vielä levinnyt ympäri, vaan piilee jossain kaukana kansan keskellä. Tulevaisuus kuvastui hänelle taivaan kaaren väreissä. Joku viittasi häntä kauas, mutta mikä, sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Siellä välähtelivät viettelevät haamut, mutta hän ei voinut eroittaa niitä; kuului sekavia säveliä – milloin kunnian ääni, milloin rakkauden: kaikki tämä saattoi hänet onnesta vapisemaan.