I

Työhuone, jossa minä Swiateckin kanssa asuin ja maalailin, oli maksamatta, ensiksikin, koska meillä molemmilla oli yhteensä vain noin viisi ruplaa rahaa ja toiseksi, koska huonevuokran maksaminen oli meistä todellakin vastenmielistä.

Meitä maalaajoita sanotaan tuhlareiksi, ja minä puolestani ennemmin juon rahani kuin maksan isännälle vuokran.

Mitä meidän isäntäämme tulee, ei hän ollut mikään paha mies, ja me kyllä keksimme keinoja hänen varalleen.

Kun hän tavallisesti aamulla varhain tuli muistuttamaan vuokranmaksusta, nousi Swiatecki, joka nukkui permannolla oljilla täytetyllä aluspatjalla, peitteenä turkkilainen esirippu, jota me käytimme muotokuvissa taustana, ja lausui haudantakaisella äänellä:

– Hyvä, että saan tavata teidät, sillä näin juuri unta, että olitte kuollut.

Isäntä, joka oli taikauskoinen ja pelkäsi kuolemaa, hämmästyi kovasti. Mutta Swiatecki heittäytyi selälleen olkipatjalle, ojensi jalkansa, laski kätensä ristiin rinnalle ja jatkoi:

– Tuollaisena juuri kuin nytkin näin teidät: teillä oli hansikkaat ja kiiltonahkasaappaat; muuten ette ollut paljoakaan muuttunut.

Silloin lisäsin minä puolestani:

– Toisinaan eivät sellaiset unet toteudu.

Sana "toisinaan" näytti tekevän isännän vielä epätoivoisemmaksi. Juttu päättyi siihen, että hän suuttui, paiskasi oven perässään kiinni ja meni kiroten ja meluten portaita alas. Mutta tuo kunnon mies ei kuitenkaan lähettänyt ryöstömiestä kimppuumme.

Eikä olisi meillä paljoa takavarikkoon otettavaa ollutkaan. Näyttipä isäntä myöskin harkinneen, että jos hän vuokraa työhuoneemme ja sen vieressä olevan pienen keittiön toisille taiteilijoille, niin käy samoin kuin nytkin, jollei vieläkin huonommin.

Tämä keinomme menetti kuitenkin jonkun ajan kuluessa tehonsa, sillä isäntä tottui kuolemanajatukseen. Silloin Swiatecki alkoi valmistaa kolmea maalausta Würtzin tapaan, nimittäin "Kuolemaa", "Hautausta" ja "Valekuolleista heräämistä". Meidän isäntämme tuli tietysti esiintyä kaikissa kolmessa taulussa.

Sellaiset vainajataulut olivat Swiateckin erikoisala, ja omien sanainsa mukaan hän maalasi "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja". Sentähden ei kukaan ymmärrä eikä osta hänen taulujaan, vaikka ne ovat taidolla tehtyjä. Aivan äskettäin hän lähetti Parisin "salonkiin" kaksi suurta raatoa, ja minäkin lähetin sinne oman tauluni nimeltä "Juutalaisia Weichselin varrella", joka "salongin" luettelossa näkyy kastetun uuteen nimeen: "Juutalaisia Babylonin virtojen varrella". Kärsimättöminä me odotimme juryn päätöstä.

Swiatecki hoki jo edeltäpäin, että kaikki päättyy peräti hullusti, että jury on kokoonpantu pelkistä idiooteista, ja jollei asian laita ole se, niin olen minä idiootti tai hän on idiootti tai meidän taulumme ovat idioottimaisia, ja niitten palkitseminen olisi idiotismin huippu!

Kuinka tuo apina katkeroitti minun elämäni niinä kahtena vuonna, jonka ajan me asuimme yhdessä, sitä ei saata kertoakaan. Swiateckin suurin kunnianhimo oli saada olla moraalinen "suuri raato". Muun muassa oli hän olevinaan juoppo, mikä ei todellisuudessa ollut. Hän kulauttaa pari ryyppyä ja katsoo, huomaammeko me sitä, ja jollei ole meistä varma, niin töykkää kyynärpäällään jotakuta joukostamme, luo meihin syvän katseen ja kysyy haudantakaisella äänellä:

– Eikö totta, minä olen vajonnut jo kovin syvälle?

Me vastaamme siihen, että hän on hupsu. Samassa hän raivostuu, sillä ei mikään saata suututtaa häntä enemmän kuin hänen siveellisen perikatonsa epäileminen. Hän on muuten kovin hyvänahkainen mies.

Kerran me eksyimme Salzkammergutin vuorille lähellä Zell am See'ta.

Kun yö yllätti ja saattoi pimeässä helposti taittaa niskansa, virkkoi

Swiatecki minulle:

– Kuulehan, Wladek, sinä olet lahjakkaampi minua ja olisi siis suurempi vahinko menettää sinut. Minä lähden kulkemaan edellä… Jos minä putoan alas, niin jäät sinä paikallesi istumaan aamuun saakka. Kyllä sinä aamulla sitten keinon keksit…

– Et sinä saa kulkea etumaisena, – vastasin, vaan minä, koska minä näen paremmin!

Swiatecki siihen:

– Jollen minä tänään taita niskaani, niin hautaan minä kerran kuitenkin kaadun… minusta on kaikki yhdentekevää.

Alamme kiistellä,

Sillaikaa tulee pilkkosen pimeä.

Vihdoin ja viimein me päätämme arpoa. Se tapahtuukin.

Swiatecki vetää arpasolmun ja lähtee kulkemaan edellä.

Me liikumme pitkin vuoren harjannetta, joka aluksi on tarpeen leveä, vaan vähitellen muuttuu yhä kapeammaksi. Mikäli saatamme erottaa, on sekä oikealla että vasemmalla syvä kuilu.

Harjanne muuttuu vielä kapeammaksi ja, mikä vielä pahempi, rapautuneesta kalliosta irtaantuu lohkareita meidän jalkaimme alla…

– Minä alan ryömiä, sillä muuten ei käy enää päinsä!.. sanoo

Swiatecki.

Toisin ei todella saattanutkaan kulkea. Me lähdemme liikkumaan nelin kontin eteenpäin kuin kaksi simpanssia.

Mutta pian tulemme huomaamaan, ettei sekään enää auta, sillä harjanne ei ole enää hevosen selkää leveämpi. Swiatecki käy kahareisin istumaan, minä hänen jälkeensä, ja kohottautuessamme kätten varassa hiukan ylös työnnymme kerrallaan kappaleen matkaa eteenpäin suureksi vahingoksi vaatteillemme.

Jonkun ajan kuluttua kuulen Swiateckin äänen:

– Wladek?

– Mitä?

– Harjanne päättyy.

– Entä edempänä?

– Tyhjää… kaiketi syvä rotko.

– Ota kivi ja viskaa se, niin saamme kuulla, syvällekö putoaa.

Kuulen, kuinka Swiatecki haparoi pimeässä kaksin käsin rapautunutta kallion kylkeä ja sanoo senjälkeen:

– Minä viskaan… kuule nyt!

Me kuuntelemme kumpikin korvat hörössä…

Aivan hiljaista!

– Kuulitko mitään?

– En!

– Tämäpä kaunista! Siellä täytyy olla ainakin sata syltä syvää.

– Viskaapas vielä kerta.

Swiatecki kiskoo irti vielä suuremman kiven ja viskaa.

Ei ääntäkään.

– Eihän siellä taida pohjaa ollakaan! – arvelee Swiatecki.

– Ikävä juttu! Täytyy istua tässä aamuun saakka.

Ja me jäämme istumaan. Swiatecki heittää vielä muutamia kiviä. Kaikki turhaan. Kuluu tunti, toinen, silloin kuulen Swiateckin äänen:

– Wladek, älä vaan nuku… Eikö sinulla ole paperossia?

Minulla on kyllä paperosseja, mutta tulitikkuja ei ole kummallakaan.

Voi surkeutta!

Kello saattaa käydä yhtä… ehkei vielä sitäkään.

Alkaa sataa tihuuttaa. Ympärillä on pilkkosen pimeä. Minulle selviää, että meillä, asuessamme muitten ihmisten kanssa joko kaupungissa tai maalla, ei ole käsitystäkään siitä, mitä on rauha ja hiljaisuus. Sillä se hiljaisuus, joka meidät nyt ympäröi, se oikein jymisee korvissamme.

Saatanpa kuulla, kuinka veri virtaa suonissani ja sydämeni tykyttää aivan kuuluvasti.

Alussa huvittaa tilamme minua. Ratsastaa keskellä sydänyötä kallion kielekkeellä kuten hevosen selässä ja aivan pohjattoman syvyyden partaalla, sitä ei voi sattua kovaonnisimmankaan ihmisen osalle.

Mutta pian tulee kylmä ja sitäpaitsi alkaa Swiatecki purkaa mielestään syviä synkkiä mietteitään:

– Mitä on elämä? Elämä on oikeastaan roskaa. Puhutaan taiteesta… Viekööt minut ja koko taiteen samalla… Pelkkää luonnon apinoimista ja sitäpaitsi pahanilkisyyttä… Minä olen sentään kaksi kertaa nähnyt "salongin". Sinne lähetettiin silloin niin paljon tauluja, että kaikesta siitä maalauskankaasta olisi voinut valmistaa säkkejä koko maailman juutalaisille. Ja mitä se oikeastaan oli? Rihkamakauppiaitten maun tavottelemista ja, mikäli mahdollista, kukkaron ja vatsan täyttämistä. Taiteen anarkiaa, ei mitään muuta! Jos siellä olisi ollut todellista taidetta, niin se varmaan olisi saanut halvauksen, mutta todellista taidetta ei ole maailmassa olemassakaan… on ainoastaan luonto. Ehkä on luontokin roskaa… Paras olisi hypätä tästä alas… ja siinä sen lorun loppu. Olisin sen jo tehnytkin, jos olisi minulla ensin tuikku murheeseen, mutta koska ei minulla sitä ole, niin jääköön tekemättä, sillä olenhan vannonut, etten selvänä päiviäni päätä.

Minä olin tällaiseen Swiateckin sanantulvaan tottunut, mutta tässä hiljaisuudessa ja hämmennyksessä, kylmässä ja pimeässä, syvän rotkon partaalla, tekivät hänen sanansa minuun synkän vaikutuksen. Kaikeksi onneksi hän sai pian mielensä kevennetyksi ja herkesi vaikenemaan. Heitti vielä muutaman kiven ja virkkoi: "Ei ääntäkään." Ja senjälkeen me istuimme siinä noin kolmisen tuntia sanaakaan sanomatta.

Minusta tuntui, että aamun jo pitäisi ruveta sarastamaan, kun me yhtäkkiä kuulimme yläpuolella rääkkymistä ja siipien suhinaa.

Oli vielä pimeä enkä minä voinut erottaa mitään, mutta olin varma siitä, että ne olivat kotkia, jotka lentelivät syvyyden päällä. Niitten rääkynä tuntui pimeydessä voimakkaalta ja kammottavalta. Minua ihmetytti kun kuulin niin paljon niitä rääkkyviä ääniä, ikäänkuin olisi koko lauma kotkia yläpuolellamme lennellyt. Joka tapauksessa se tiesi aamun lähenemistä.

Jonkun ajan kuluttua saatoin erottaa käteni, joilla nojasin kalliota vasten. Sitten häämötti mustana varjokuvana edessäni Swiateckin hartiat vähän vaaleampaa taustaa vasten. Tämä tausta valkeni valkenemistaan. Ihana, hopeanhohteinen hämärä leviää yli kallion, Swiateckin hartiain ja tunkeutuu yhä voimakkaammin pimeyden läpi. Oli kuin hopeinen virta olisi vuotanut yli kaiken ja tämä virta tulvi esiin pimeyden läpi, sekaantui siihen muuttaen sen mustasta harmaaksi, harmaasta helmiväriseksi. Ilmassa oli samalla jotakin kovaa ja kosteata; ei ainoastaan kallio, vaan ilmakin oli oikein märkää.

Valkenee valkenemistaan.

Minä tarkastelen ilman valaistusta koettaen painaa mieleeni erilaiset värivivahdukset, kun Swiateckin huuto minut yhtäkkiä keskeyttää:

– Piru vieköön, millaisia idiootteja!

Ja hänen selkänsä katoaa näkyvistäni.

– Swiatecki! Mitä teet? – huudan minä.

– Älä kilju! Katso tänne!

Minä kumarrun eteenpäin, katson – ja mitä näenkään? Istun kallion kielekkeellä, joka loivasti laskeutuu puolitoista kyynärää matalampana olevaan niittyyn.

Kivet ovat kuulumattomasti pudonneet pehmeään sammaleeseen. Niitty on hyvin tasainen. Kauempana tiellä on joukko variksia, joita olin pitänyt kotkina. Meidän olisi vain pitänyt antaa jalkojen luisua alas kallion kielekkeeltä päästäksemme mitä mukavimmin lähtemään kotiin. Sen sijaan olemme koko pitkän yön istuneet kalliolla, että hampaat ovat kylmästä kalisseet.

En tiedä miksi juuri nyt, kun Swiateckin kanssa odotimme isäntää luoksemme, tämä puolitoista vuotta sitten sattunut tapaus muistui mieleeni niin selvästi kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Mutta tämä muisto antoi minulle rohkeutta, ja minä sanoin Swiateckille:

– Muistatko, Antek, kuinka me silloin luulimme istuvamme syvänteen reunalla, ja tie olikin tasainen edessämme. Niin saattaa olla nytkin. Tällä hetkellä olemme köyhät kuin kirkon rotat, isäntä tahtoo ajaa meidät pois työhuoneestamme, mutta kaikki saattaa muuttua. Miksei meille voisi tie kunniaan ja kultaan aueta?..

Swiatecki istui juuri olkisella vuoteellaan vetäen saapasta jalkaansa ja samalla mutisten, että elämä on yhtämittaista saappaan vetämistä jalkaan aamulla ja jalasta illalla ja että ainoastaan se on järkevä, joka uskaltaa hirttää itsensä. Jos hän, Swiatecki, on jättänyt sen tähän päivään saakka tekemättä, johtuu se siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on suuri hölmö ja pelkuri.

Minun optimistiset sanani keskeyttivät hänen mietiskelynsä, ja hän tähtäsi minuun kalamaisten silmäinsä katseen sanoen:

– Sinulla on todellakin syytä olla iloinen. Eilen karkotti Suslowski sinut talostaan ja tyttärensä sydämestä ja tänään viskaa isäntä sinut työhuoneestasi pellolle.

Swiatecki puhui, valitettavasti, totta.

Vielä kolme päivää sitten olin minä Kazia Suslowskan sulhanen, mutta varhain tiistain aamuna – niin, juuri tiistaina – sain minä tällaisen kirjeen hänen isältään:

'Hyvä herra!

Ottaen huomioon vanhempainsa mielipiteen, suostuu tyttäremme purkamaan siteen, joka tulisi olemaan hänelle onnettomuudeksi. Olisihan hänellä vastedeskin ollut turvapaikka äitinsä helmassa ja isänsä katon alla, mutta meistä, hänen vanhemmistaan, on paras välttää moista mahdollisuutta. Ei ainoastaan teidän taloudellinen asemanne, vaan jo teidän kevytmielinen luonteennekin, jota kaikesta huolimatta ette ole onnistunut peittämään, saattaa meidät ja meidän tyttäremme antamaan teille sananne takaisin ja katkaisemaan kaikki suhteemme teihin, mikä muuten ei estä meitä osottamasta teille edelleenkin hyväntahtoisuuttamme.

Kunnioituksella

Heliodor Suslowski

Rahatoimikamarin päällikkö.'

Niin kuului kirje…

Ettei minun taloudellinen asemani saisi koiraakaan nuolemaan suutaan, se on minun puolittain myönnettävä, mutta mitä sillä pateettisella marakatilla on tekemistä minun luonteeni kanssa, sitä en ymmärrä.

Kazian pää muistuttaa direktoriajan tyyppiä, ja hänelle sopisi ihmeen hyvin, jos hän kampaisi tukkansa silloisen eikä nykyisen muodin mukaan. Olen kyllä koettanut saada häntä tekemään niin, mutta turhaan, sillä hän ei ymmärrä sellaisia asioita. Sen sijaan on hänen ihonsa väri niin lämmin kuin olisi sen itse Fortuni maalannut.

Juuri sentähden minä rakastin Kaziaa sydämeni pohjasta ja sen päivän, jona sain Suslowskin kirjeen, minä kuljin kuin pyörryksissä. Vasta seuraavan päivän illalla alkoi mieleni muuttua vähän valoisammaksi, sillä minä sanoin itselleni: ei on ei! Eniten auttoi kuitenkin minua tämän kovan kolauksen kestämisessä se seikka, että päässäni pyörivät "salonki" ja "juutalaiseni". Olin vakuutettu, että tämä maalaukseni oli hyvä, vaikka Swiatecki ennusteli, että se jo "salongin" eteisestä heitetään ulos.

Minä aloin maalata sitä noin vuosi sitten seuraavalla tavalla:

Eräänä iltana kulkiessani pitkin Weichselin rantaa näen särkyneen omenajaalan joessa. Katupojat onkivat omenoita vedestä, mutta rannalla istuu vahingon kohtaama juutalaisperhe niin masennuksissa, ettei kukaan edes valita. He vääntävät vain ääneti käsiään ja tuijottavat veteen kuin kuvapatsaat. Siinä istuu vanha juutalainen, patriarkka – itse kurjuus, vanha juutalaiseukko, nuori juutalaispoika, joka on suurikasvuinen kuin makkabealainen, nuori juutalaistyttö, jonka iho on tosin pisamainen, mutta nenän ja suun piirteet ihmeen luonteenomaiset, ja vielä kaksi juutalaislasta.

Ilta kuluu. Joki kimaltelee kuparinhohteisena; se on kerrassaan ihmeen kaunista. Puut Saksilaisella saarella ovat täydessä valaistuksessa, etäämpänä väljää vettä ja sellaisia värejä, punaista, ultramariinia, teräksensinistä ja sitten taas purppuraa ja violettia! Ilmaperspektiivi – suurenmoinen! Värivivahdukset ovat niin sanomattoman ihmeellisiä, että sielu autuuttaan vavahtelee. Ympärillä on hiljaista, valoisaa, rauhallista. Yli kaiken lepää itkettävä alakuloisuus – ja tämä surumielinen ryhmä, joka istuu niin, kuin olisi se aina istunut mallina taiteilijan työhuoneessa…

Yhtäkkiä välähti mielessäni… tuossa minun tauluni!

Minulla oli värilaatikko mukanani, sillä ilman sitä en mene kävelemään, ja aloin heti tehdä luonnosta sanottuani sitä ennen vielä juutalaisille:

– Istukaa noin liikkumatta siksi, kun aurinko on laskenut! Ruplan maksan jokaiselle!

Juutalaiseni ymmärsivät heti mistä oli kysymys ja istuivat kuin maahan kiinni kasvaneet. Minä valmistan luonnosta valmistamistani. Katupojat ovat kömpineet vedestä ylös ja ilkkuvat takanani:

– Maalari, maalari! Minkä varastaa, sanoo hän omakseen!

Mutta minä vastaan heille samalla tavalla ja saan heidät siihen määrin puolelleni, että he herkeävät viskelemästä juutalaisia kalikoilla ja häiritsemästä työtäni. Odottamatta muuttuu ryhmäni iloisemmaksi.

– Juutalaiset! – huudan minä, – teidän pitää surra!

Mutta juutalaiseukko vastaa:

– Suokaa anteeksi, herra maalari, mitä pitää meidän surra, kun herra on luvannut ruplan kullekin meistä? Surkoon se, joka ei mitään ansaitse!

Minun täytyy uhata heitä sillä, etten maksakaan.

Kaksi iltaa kului sitten luonnoksen valmistamiseen. Senjälkeen istuivat he vielä kokonaista kaksi kuukautta mallina kotonani.

Sanokoon Swiatecki mitä hyvänsä, mutta maalaus on hyvä, sillä se ei ole lainkaan kylmä; siinä on totuutta ja luontoa. Pisamatkin nuoren juutalaistytön kasvoilla olen maalannut. Heidän kasvonsa olisivat voineet olla kauniimmat, mutta todellisempia ja luonteenomaisempia ne eivät olisi voineet olla.

Niin hartaasti minä ajattelin maalaustani, että melkein olin unohtanut menettäneeni Kazian. Ja kun Swiatecki muistutti minulle hänestä, tuntui siltä, kuin se olisi tapahtunut jo aikoja sitten.

Sillä välin oli Swiatecki saanut vedetyksi toisen saappaan jalkaansa ja minä aloin laittaa samovaria kiehumaan.

Sisään astui aamiaista tuoden vanha Antoniowa, jota Swiatecki jo vuoden ajan oli kehottanut menemään hirteen. Ja me istuuduimme teetä juomaan.

– Miksi olet tänään niin iloinen? – kysyy Swiatecki minulta kiivaasti.

– En tiedä itsekään, mutta sen saat nähdä, että meille tapahtuu jotakin tavatonta.

Samassa kuulemme, kuinka työhuoneeseemme johtavissa portaissa narisee.

– Isäntä tulee! Siinä on se sinun tavattomasi! virkkaa Swiatecki.

Sen sanottuaan hän hotaisee teen niin kuumana, että kyyneleitä nousee silmiin, karkaa pystyyn ja piiloutuu seinällä riippuvain vaatteiden taa, josta huutaa hilliten ääntään:

– Hyvä veli, sinusta hän kovasti pitää, juttele sinä hänen kanssaan!..

– Mutta sinua hän koettaa lähennellä! – vastaan minä rientäen myöskin vaatteiden taa. – Sinä voit neuvotella hänen kanssaan.

Ovi avautuu ja kuka astuukaan sisään? Ei isäntä, vaan ovenvartia siitä talosta, jossa Suslowskit asuvat.

Me riennämme piilopaikastamme esiin.

– Tuon kirjeen herralle, – sanoo ovenvartia.

Minä otan kirjeen… Pyhä Hermes! Se on Kazialta! Avaan kuoren ja luen:

'Olen varma siitä, että vanhempani suovat meille anteeksi.

Tulkaa heti, huolimatta siitä, että on näin varhaista.

Palasimme juuri terveyslähteeltä puistosta.

K.'

En todellakaan tiedä, mitä hänen vanhemmillaan on minulle anteeksi annettavaa, mutta nyt ei ole aikaa sitä ajatella. Sitäpaitsi pääni pyörii hämmästyksestä…

Sitten minä ojennan kirjeen Swiateckille ja sanon ovenvartialle:

– Hyvä ystäväni, sano neidille, että tulen heti paikalla!.. Odotappas… Minulla ei satu olemaan pientä rahaa, mutta tuossa on kolmen ruplan seteli (viimeinen!), vaihda se, ota rupla vaivoistasi ja anna loput minulle takaisin.

Sivumennen sanoen, se lurjus ei ole senjälkeen näyttäytynyt, kun pisti nuo kolme ruplaa taskuunsa. Se roisto tiesi vallan hyvin, etten minä nostaisi siitä hälinää Suslowskien talossa, ja käytti mitä hävyttömimmällä tavalla asemaani hyväkseen. Mutta silloin minä en edes huomannut sitä.

– No mitäs sanot nyt? – kysyn Swiateckilta.

– En mitään! Jokainen vasikka löytää teurastajansa.

Minä pukeuduin kaikella kiireellä enkä sentähden keksinyt sopivaa haukkumasanaa vastaukseksi Swiateckille.