ENSIMÄINEN LUKU
Johdatus

Tämä kirja ei käsittele n.s. tahdon vapautta, jota niin onnistumattomasti on asetettu väärin nimitetyn filosofisen välttämättömyyden vastakohdaksi, vaan yhteiskunnallista eli kansalaisvapautta, s.o. sen vallan luontoa ja rajoja, jota yhteiskunta oikeudenmukaisesti saattaa käyttää yksityisen yli. Tämä on asia, jota harvoin on esitetty ja tuskin koskaan yleisemmältä kannalta keskusteltu; mutta kuiteinkin se syvästi vaikuttaa salaisella läsnäolollansa meidän ajan käytännöllisiin riitakysymyksiin ja on varmaan pian saava itsensä tunnustetuksi tulevan ajan elinkysymykseksi. Se ei suinkaan ole uusi; päin vastoin se on ammoisista ajoista tavallansa hajottanut ihmiskunnan osiin. Nykyaikana, kuin ihmiskunnan sivistyneemmät osat ovat niin kauaksi edistyneet, esiintyy se itse uudessa muodossa ja vaatii erityistä, perusteellisempaa käsittelyä.

Taistelu vapauden ja vallan välillä on enimmin esiintyvä piirre niissä historian osissa, joihin ensiksi olemme tutustuneet, erittäinkin Kreikan, Rooman ja Englannin historiassa. Mutta ennen muinoin taistelivat alamaiset eli joku alamaisten luokka ja hallitus keskenänsä. Vapaudella tarkotettiin silloin suojelusta hallitsijan mielivaltaa vastaan. Hallitsijat olivat (paitsi muutamissa Kreikan valtioissa) ikäänkuin hallitsemansa kansan luonnollisia vastustajia. Hallitsevaisena oli joko yksinvaltias tahi vallitseva luokka eli kasti, joka oli saanut valtansa perinnön tahi anastuksen kautta; ainakaan se ei ollut hallittujen suostumuksella siihen päässyt, vaikka tuota valtaa ei uskallettu, kenties ei tahdottukaan vastustaa, ehkä kyllä sen sortoa vastaan keksittiin kaikellaisia varokeinoja. Hallitsijain valtaa pidettiin välttämättömänä, mutta samassa erittäin vaarallisena; sitä pidettiin aseena, jota he saattoivat käyttää yhtä helposti omia alamaisiaan, kuin ulkonaisia vihollisia vastaan. Suojelemaan yhteiskunnan heikompia jäseniä joutumasta lukemattomain kotkain saaliiksi, tarvittiin yksi peto, väkevämpi muita, jonka tuli pitää toisia kurissa. Mutta kuin pääpeto saattoi olla yhtä ahnas raatelemaan laumaa, kuin yksikään pienempiä, niin oli aina oltava varoillaan puolustamaan tämänkin hampaita ja kynsiä vastaan. Sen vuoksi oli isänmaanystäväin silmämääränä panna rajat sille vallalle, jota voi kärsiä hallitsijan käyttävän yhteiskunnan yli, ja tätä rajoitusta silloin ymmärrettiin vapaudella. Siihen päästiin kahta tietä. Ensiksi saamalla tunnustetuksi muutamia etuuksia, n.s. valtiollisia vapauksia tahi oikeuksia, joita loukkaamisellaan hallitsijan katsottiin rikkoneen velvollisuutensa sekä oikeuttaneen yksityiseen tai yleiseen kapinaan. Toinen ja yleensä myöhempi keino oli valtiomuodollisen valvonnan asettaminen, jossa yhteiskunnan tai jonkun sen etuja edustavaksi oletetun virkakunnan myöntymistä pidettiin välttämättömänä ehtona muutamille hallitsijavallan tärkeämmille toimille. Edelliseen rajoitustapaan on hallitsijavalta useimmissa Europan maissa pakotettu enemmän tai vähemmän alistumaan. Toisen laita ei ole ollut sama; ja työ sen toteuttamiseksi, tahi, jos se jossain määrin on toteutettu, sen täydellisentämiseksi on kaikkialla tullut vapauden ystäväin pääpyrinnöksi. Ja niin kauvan kuin tyydyttiin vastustamaan yhtä vihollista toisella ja sietämään yhtä hallitsijaa, kuin vaan saatiin enemmän tai vähemmän varmoja takeita hänen tyranniuttansa vastaan, ei vaatimuksissa käytykään tätä kauvemmaksi.

Mutta ihmiskunnan kehityksessä tuli aika, jolloin lakattiin pitämästä luonnon välttämättömyytenä sitä, että hallitus oli itsenäinen mahti, jonka edut olivat toiset kuin kansan. Tämän ajan ihmisistä oli paljoa parempi, että valtion virkamiehet olisivat heidän asianajajiansa eli edustajiansa, joita saattoi mielinmäärin panna viralta. Näytti siltä kuin he ainoastaan täten olisivat voineet saada täyden varmuuden siitä, että hallituksen valtaa ei väärinkäytettäisi heidän vahingokseen. Vähitellen tämä vaaliminen valittavaa ja määräaikaista hallitusta tuli kansanpuolueen ponnistusten pääesineeksi, missä vaan sellainen puolue oli olemassa, ja syrjäytti huomattavasti edelliset puuhat rajoittaa hallitusvaltaa. Kuin pyrintö oli päässyt siihen, että se alkoi selvittää hallitusvallan lähtevän hallittujen määräaikaisista vaaleista, niin alkoivat useat arvella, että itse hallitusvallan rajoittamista oli pidetty liian paljon silmällä. Tämä oli, siltä näytti, varokeino hallitsijoita vastaan, joitten edut yleensä olivat kansan etujen vastakohtana. Nyt tarve vaati ainoastaan, että hallitsijat olivat yhtä kuin kansa, että heidän etunsa ja tahtonsa oli kansan etu ja tahto. Eihän kansa muka tarvinnut suojelusta omaa tahtoansa vastaan. Eihän ollut pelkoa, että se sortaisi itseänsä. Kuin vaan hallitsijat olivat kansalle vastuunalaiset, kuin kansalla oli, valta niitä heti erottaa virasta, niin saattoihan se kyllä uskoa niille vallan, jonka käyttämisen se itse, määräsi. Hallitsijain valta oli muka kansan oma valta, koottuna ja käytännöllisessä muodossa. Tämä ajattelemis- eli kentiesi oikeammin tuntemistapa oli yleinen europalaisen liberalismin viimeisessä miespolvessa; ja mannermaalla on se siinä vieläkin selvästi vallitsevana. Ne, jotka myöntävät jonkunlaista rajoitusta siinä, mitä hallitus saa tehdä, (sellaisista hallituksista puhumatta, joita he eivät katso saavan olla olemassakaan), ovat loistavia poikkeuksia mannermaan valtiollisissa ajattelijoissa. Samallainen mielipiteen suunta olisi ehkä tähän aikaan päässyt meidänkin maassa vallalle, jos ne seikat, jotka jonkun aikaa sitä edistivät, olisivat muuttumattomina jatkuneet.

Mutta valtiollisissa ja filosofisissa teorioissa, samoin kuin ihmisissäkin, paljastaa menestyminen virheet ja heikkoudet, jotka muuten eivät olisi tulleet huomatuiksi. Se ajatus, ett'ei kansan tarvinnut rajoittaa valtaansa itsensä yli, saattoi näyttää selviöltä, kuin kansanhallitus vielä oli paljas unelma, kuin siitä oli ainoastaan luettu, että se oli joskus entisinä aikoina ollut olemassa. Eivätkä sellaisetkaan ajoittaiset hairahdukset, kuin Ranskan vallankumouksessa tehtiin, välttämättömästi hämmentäneet tätä ajatusta; pahimmat niistä muka olivat vallananastajavähemmistön tekoja, jotka eivät mitenkään kuuluneetkaan kansallisten laitosten toimintaan, vaan äkillisiin, suonenvedontapaisiin purkauksiin yksin- ja ylimysvallan sortoa vastaan. Mutta levisipä sitten suureen osaan maanpintaa demokratinen tasavalta, joka pääsi mahtavimpain jäsenten joukkoon kansain keskuudessa; ja samalla joutui valittava, vastuunalainen hallitus tarkastuksen ja muistutusten esineeksi, jotka aina seuraavat suuria tapahtumia. Nyt huomattiin, ett'eivät sanelmat "itsehallinnosta" ja "kansan vallasta itsensä yli" ilmaisseet asian todellista laitaa. Se "kansa", joka valtaa käyttää, ei ole aina sama kansa, jonka yli tätä valtaa käytetään, eikä se "itsehallinto", josta puhutaan, ole kunkin hallinto itsensä ylitse, vaan hallinto kunkin ylitse kaikkien muitten kautta. Sitä paitsi kansan tahto käytännössä merkitsee väestön lukuisimman ja toimeliaimman osan tahtoa, enemmistöä, tahi niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään enemmistöksi tunnustetuiksi. Kansa niin muodoin saattaa haluta sortaa jotakin osaansa, ja varokeinot ovat yhtä välttämättömät tätä, kuin mitään muutakaan vallan väärinkäyttöä vastaan. Rajoittaminen hallituksen valtaa individin ylitse on siis aivan yhtä tärkeätä siinäkin tapauksessa, että vallanpitäjät ovat säännöllisesti tilivelvolliset yhteiskunnalle s.o. sen voimakkaimmalle puolueelle. Tämä katsantokanta on helposti päässyt vallalle, sillä se miellyttää yhtä paljon ajattelijoita kuin niitä tärkeitä luokkia europalaisessa yhteiskunnassa, joiden todellisten tai luuleteltujen etujen vihollinen demokratia on; ja valtiollisissa mietelmissä luetaan nykyjään "enemmistön tyrannia" niihin vaaroihin, joita vastaan yhteiskunnan tulee olla varoillaan.

Samoin kuin muutkin tyranniat tuli enemmistönkin tyrannia heti peljätyksi, ja sinä se on vieläkin yleensä, varsinkin sen vaikutus julkisten virastojen toimissa. Mutta ajattelevat ihmiset huomasivat, että kuin tyrannina on yhteiskunta itse – yhteiskunta kokonaisuudessaan niiden individien ylitse, jotka sen muodostavat – niin eivät sen sortamiskeinot rajoitu niihin toimiin, joita se harjoittaa virkamiestensä kautta. Yhteiskunta voipi panna ja panee toimeen päätöksensä; vaan jos se tekee vääriä päätöksiä oikeain sijasta, tai yleensä ollenkaan päättää asioista, joihin se ei saisi ryhtyä, niin se harjoittaa sosialista sortoa, kauheampaa kuin moni valtiollisen sorron laji; sillä vaikk'ei sitä tavallisesti kannatakaan niin ankarat rangaistukset, niin on siitä kuitenkin vaikeampi pelastua, koska se tunkeutuu syvemmälle elämän erityiskohtiin ja orjuuttaa itse sielunkin. Suojelus esivallan tyranniutta vastaan ei siis ole riittävä: tarvitaan myöskin suojelusta vallitsevan mielipiteen ja tunteen tyranniutta vastaan, vastaan yhteiskunnan taipumusta muilla välikappaleilla kuin sivilirangaistuksilla tyrkyttää omia käsitteitänsä ja tapojansa elinohjeeksi niille, jotka niistä poikkeavat; kahlehtia edistymistä ja jos mahdollista estää muodostumasta individejä, jotka eivät sovellu sen suuntaan, ja pakottaa kaikki luonteet mukaantumaan sen omaan malliin. Yleisen mielipiteen oikeudenmukaiselle sekaantumiselle individin vapauteen on raja: ja tämän rajan löytäminen sekä sen suojeleminen loukkauksilta on yhtä välttämätön ihmiskunnan asiain hyvälle järjestykselle, kuin suojeleminen valtiollista sortovaltaa vastaan.

Mutta vaikka tätä väitöstä periaatteessaan tuskin vastustettaneen, niin asian käytännöllinen puoli, mistä tämä raja on vedettävä – kuinka on saatava oikea sovitus individin vapauden ja yhteiskunnan valvonnan välille – on aine, joka on melkein kokonaan selvittämättä. Kaikki, mistä ihmisen oleminen saa arvonsa, vaatii muiden ihmisten vapauden pakollista rajoittamista. Sen tähden täytyy säätää joitakin käytösohjeita, etupäässä lain kautta, mutta monessa seikassa, johon lain sekaantuminen ei sovellu, yleisen mielipiteen kautta. Mitä näiden ohjeiden tulee olla, on pääkysymys ihmiskunnan asioissa; mutta muutamia melkein itsestään selviä kohtia lukuunottamatta, on tämä kysymys niitä, joiden ratkaisemisessa on vähimmin edistytty. Ei ole kahta aikakautta, tuskinpa kahta maata, jotka olisivat sen ratkaisseet samalla tavalla; ja toinen maa ja toinen aika kummastelee toisensa ratkaisua. Kuitenkaan eivät minkään aikakauden, eivätkä minkään maan ihmiset arastele siinä suurempia vaikeuksia olevan, kuin jos ihmiskunta kaikkina aikoina olisi ollut siitä asiasta yksimielinen. Ne säännöt, jotka heidän keskensä vallitsevat, näyttävät heistä selviltä ja oikeutetuilta itsestään. Tämä melkein yleinen hairahdus on sekin esimerkki tottumuksen taikavaikutuksesta, tottumuksen, joka ei ainoastaan ole, niin kuin sananlasku sanoo, "toinen luonto", vaan jota alinomaa pidetään ensimäisenä. Tottumuksen voima estämään kaiken epäilyksen niiden ohjeitten suhteen, joita ihmiset säätävät toisilleen, on sen vuoksi vielä täydellisempi että tottumus on niitä asioita, joihin eivät ihmiset yleensä pidä tarpeellisena lausua syitä, ei toisille eikä itselleen. Ihmiset tapaavat uskoa, ja heitä ovat tässä uskossa vahvistaneet jotkut, jotka tahtovat käydä filosofeista, että heidän tunteensa tämällaisissa asioissa ovat pätevämmät, kuin järkevät ajatukset, ja että tunteet korvaavat nämät jälkimäiset. Se käytännöllinen periaate, jonka mukaan he muodostavat mielipiteensä ihmisten käytöksen ohjaamisesta, on tuo jokaisen ihmisen mielessä oleva tunne, että kaikkien tulisi toimia, niinkuin hän ja ne, joitten kanssa hän on yhtä mieltä, soisivat hänen toimivan. Eikä todella kukaan tunnusta itselleen, että hänen päätöstensä määrääjänä on hänen oma mielitekonsa. Mutta sellaista mielipidettä käytöstavasta, joka ei perustu järkisyihin, voi pitää ainoastaan personallisena mieltymyksenä, ja jollei kerran ilmotetut järkisyyt ole muuta, kuin paljasta vetoamista muiden ihmisten samallaiseen mieltymykseen, niin on kuitenkin tämäkin vielä ainoastaan monen mielitekoa yhden hengen mieliteon sijasta. Mutta tavalliselle ihmiselle ei hänen oma mielitekonsa, täten kannatettuna, ole ainoastaan täydellisesti tyydyttävä syy, vaan ainoa peruste, mikä hänellä yleensä on niihin käsityksiinsä siveellisyydestä, aistista, sopivasta, jotka eivät ole suoraan lausuttuina hänen uskontunnustuksessansa, ja samalla pääohjeena tämänkin selvittämisessä. Siis ovat ihmisten mielipiteet kiitettävästä ja moitittavasta niiden kaikkien erilaisten syiden alaisina, jotka vaikuttavat heidän toivomuksiinsa toisten käytöksen suhteen, ja jotka syyt ovat yhtä lukuisat kuin ne, jotka määräävät heidän toivomuksiansa muissakin suhteissa: milloin heidän järkensä, milloin taas heidän esiluulonsa eli taikauskonsa, usein heidän yhteiskunnalliset, usein myöskin yhteiskuntavastaiset taipumuksensa, heidän kateutensa tai epäluulonsa, heidän ylpeytensä tai halveksimisensa, mutta tavallisimmin heidän toivomuksensa ja huolehtimisensa omia etuja – heidän oikeutettu tai epäoikeutettu itsekkäisyytensä. Missä tahansa on olemassa vallitseva luokka, lähtee melkoinen osa maan siveellisyyskäsitteitä sen luokkaeduista ja sen paremmuusluulosta. Siveellisyyssuhteet spartalaisen ja helotin, herran ja orjan, ruhtinaan ja alamaisen, aatelisen ja aatelittoman, miehen ja vaimon välillä ovat enimmäkseen olleet näiden luokkaetujen ja – tunteitten luomia; ja täten syntynyt käsityskanta vaikuttaa puolestaan siveellisiin tunteisiin vallitsevan luokan sisällisissä väleissä. Toisaalta taas, missä onnen vallassa ollut luokka on menettänyt valtansa, tahi missä sen valta ei ole kansanmieleinen, on vallitsevissa siveellisissä tunteissa jälkiä maltittomasta vastenmielisyydestä etevämmyyttä vastaan. Toinen suuri ratkaiseva periaate määrätessä käytöksen sääntöjä (mitä on tehtävä tai jätettävä tekemättä), jotka ovat päässeet lakiin tai yleiseen mielipiteeseen, on ollut ihmisten orjamainen alamaisuus maallisten hallitsijainsa ja jumaliensa mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä kohtaan. Tämä orjamaisuus, vaikka pääasiassa itsekästä, ei ole teeskentelyä: siitä lähtee todellisia kammon tunteita, se on saanut ihmisiä polttamaan noitia ja vääräuskoisia. Niin monien alhaisempien vaikutusten rinnalla on varmaan yhteiskunnan yleisillä ja selvillä eduilla ollut osansa, vieläpä melkoinen osa siveellisten tunteitten ohjaamisessa; ei niinkään paljon järkisyytensä ja oman arvonsa, kuin niiden sympatiain ja antipatiain kautta, jotka niistä eduista kasvavat: ja sympatiat ja antipatiat, joilla on ollut hiukan tai ei mitään tekemistä yhteiskunnan etujen kanssa, ovat aivan yhtä suurella voimalla vaikuttaneet siveellisten käsitteiden määräämiseen.

Yhteiskunnan tai jonkun sen mahtavan osan taipumukset tai vastenmielisyydet ovat siis käytännössä pääasiallisesti määränneet ne ohjeet, joita kaikkien tulee noudattaa lain tai yleisen mielipiteen rangaistuksen uhalla. Ja yleensä eivät ne, jotka ovat ajatuksiltaan ja tunteiltaan olleet yhteiskuntaa edellä, ole koskeneet tämän seikan periaatteesen, vaikka he ovatkin saattaneet sen erityiskohtien kanssa riitaantua. He ovat enemmin tutkineet sitä, mitä yhteiskunnan tulisi hyväksyä, mitä hylkiä, kuin kysymystä, tulisiko yhteiskunnan hyväksymisen tahi hylkimisen olla lakina individille. He ovat pitäneet parempana koettaa muuttaa ihmisten tunteita niissä kohdissa, joissa he itse olivat eri mieltä, kuin yhtyä muiden erimielisten kanssa puolustamaan vapautta. Ainoa kohta, jossa useampi ihminen on ottanut tuon korkeamman kannan periaatteekseen ja lujasti siinä pysynyt, on uskonnollisen mielipiteen ala. Seikka on monessa suhteessa valaiseva ja varsinkin siinä, että se on mitä sattuvin todiste n.s. "siveellisen tunteen" pettäväisyydestä, sillä rehellisen umpiuskoisen odium theologicum